Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 18.2.2016
Arvonmenetystä vai arvokalleuksia?
Vuosi sitten osui Iltalehden lööppi silmiini: ”Kotien arvot
romahtaneet ympäri maata”. Nappasin julisteesta kuvan, sillä osumatarkkuus
tuntui olevan kohdallaan. Lehdessä kyse oli euroista, mutta otsikko viestitti
minulle vielä enemmästä kuin vain valuutoista.
Teot ja valinnat nousevat arvoista, sillä arvotonta maailmaa
ei ole. Se, heittääkö grilliroskat kadulle vai roskikseen, määräytyy itsekeskeisestä
välinpitämättömyydestä tai yhteisvastuullisuudesta. Arvomaailma ratkaisee, miten suhtautuu toisiin.
Miehen arvoista riippuu, miten hän kohtelee naista lähellään. Vanhempien arvoista riippuu, miten he
kasvattavat lapsiaan tai jättävät kasvattamatta. Se, hyväksyykö henkisen tai
fyysisen pahoinpitelyn, riippuu arvoista omassa sisimmässä. Ja kun mennään ihan
elämän ja kuoleman kysymyksiin, on arvokysymys, hyväksytäänkö vammaisen tai
vanhuksen elämä tai syntymättömän lapsen oikeus elää tai yleensäkään toisen
ihmisen elämä. Natsit, Isis ja aborttitilastot kertovat siitä riittävän karusti.
Yhteiskunnallisesti
ja lähimmäisyyttä ajatellen on valtavan tärkeää, mitkä arvot ohjaavat
meitä. Itse kunkin elämä on helpompaa,
jos lähellä elävät ovat ystävällisiä ja luotettavia. Kyllä minua ovat monesti
nostaneet toisten rohkaisevat sanat, hyvin monesti ne, joilla oma puoliso on
minun sydäntäni koskettanut ja minua myös armahtanut. Ja työpaikan ilmapiiri
vaikuttaa jaksamiseen. Tämän tekstin kirjoittamispäivänäkin sain melkein
kyyneleet silmiini, kun lähelle tuli kollega, jolla oli sydäntä jakaa hyviä
sanoja. Kiitos siitä!
On aihetta olla kiitollinen
kaikesta hyvästä ihmissuhteissa. Mutta haluan peilata vielä syvemmälle kuin
vain tähän vaakatasoon, jossa eletään toistemme lähellä. Vaikka suhtautuminen toisiin on elintärkeää,
riittääkö elämän inventaariin, jos vain eletään rauhassa ihmisittäin? Jos tuo alun
lööppi ulotetaan koskemaan myös sitä, mitä Jumalan arvomaailman ytimestä on
kotiutunut koteihimme ja sydämiin,
pelkään, että on tapahtunut todella arvonmenetyksiä.
Jos omasta elämästä on kadonnut
tietoisuus Jumalan todellisuudesta ja Hänen mielipiteistään, pidetään käsissä
katinkultaa jalokivien asemasta. Jos sisimmän usko on latistunut ulkokohtaiseksi perinteeksi, on
kadotettu sisäinen rikkaus. Jos Jumalan sanoilla ei ole ykkösasemaa
elämässämme, ollaan tuuliajolla. Ja ennen kaikkea, jos sydäntä ei kirkasta
syntien anteeksisaamisen ihmeellinen voima, ollaan todella heikoilla, vain oman
itsemme varassa, eikä se kanna ikuisuuden kirkkauteen asti.
Riittääkö minun ”ansiolistakseni”
silloin, kun makaan arkussa, se yhteiskunnallinen hyvä, jota minun ehkä
muistetaan tehneen? Perhe, työ, luottamustoimet, ihmissuhteet? Silloinko läheiseni
voisivat levollisesti hyvästellä minut? Ei – nuo oljenkorret murtuvat...
Tarvitsetko
sinä samaa kuin minä – että voisi syvemmin juurtua siihen arvomaailmaan, joka
toimii sekä vaakatasossa että suhteessa ylöspäin, ikuisuushorisonttiin asti? Että
elämän perustana olisi se vapauttava ja nostava lahja, että Jeesuksesta on
tullut oman elämän Vapahtaja? Että voisi päivittäin muistaa, että Jumalan Sanat
ovat arvokalleuksia? Ja että näitä kalleuksia voisi sitten käyttää myös
lähimmäisyyteen?
En
haluaisi, että oman elämäni tilinpäätöksessä kuuluisi sanat: ”Yksi sinulta
puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisäinen tunteminen.” Haluan yhä enemmän rakentaa sille
arvopohjalle, että Jumalan henkilökohtainen lahja on tullut elämääni varten
Jeesuksen armon kautta. Sen kautta avautuu Elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti