torstai 18. helmikuuta 2016

Arvonmenetystä vai arvokalleuksia?


Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 18.2.2016


Arvonmenetystä vai arvokalleuksia?

Vuosi sitten osui Iltalehden lööppi silmiini: ”Kotien arvot romahtaneet ympäri maata”. Nappasin julisteesta kuvan, sillä osumatarkkuus tuntui olevan kohdallaan. Lehdessä kyse oli euroista, mutta otsikko viestitti minulle vielä enemmästä kuin vain valuutoista.  

Teot ja valinnat nousevat arvoista, sillä arvotonta maailmaa ei ole. Se, heittääkö grilliroskat kadulle vai roskikseen, määräytyy itsekeskeisestä välinpitämättömyydestä tai yhteisvastuullisuudesta.  Arvomaailma ratkaisee, miten suhtautuu toisiin. Miehen arvoista riippuu, miten hän kohtelee naista lähellään.  Vanhempien arvoista riippuu, miten he kasvattavat lapsiaan tai jättävät kasvattamatta. Se, hyväksyykö henkisen tai fyysisen pahoinpitelyn, riippuu arvoista omassa sisimmässä. Ja kun mennään ihan elämän ja kuoleman kysymyksiin, on arvokysymys, hyväksytäänkö vammaisen tai vanhuksen elämä tai syntymättömän lapsen oikeus elää tai yleensäkään toisen ihmisen elämä. Natsit, Isis ja aborttitilastot kertovat siitä riittävän karusti.

Yhteiskunnallisesti ja lähimmäisyyttä ajatellen on valtavan tärkeää, mitkä arvot ohjaavat meitä.  Itse kunkin elämä on helpompaa, jos lähellä elävät ovat ystävällisiä ja luotettavia. Kyllä minua ovat monesti nostaneet toisten rohkaisevat sanat, hyvin monesti ne, joilla oma puoliso on minun sydäntäni koskettanut ja minua myös armahtanut. Ja työpaikan ilmapiiri vaikuttaa jaksamiseen. Tämän tekstin kirjoittamispäivänäkin sain melkein kyyneleet silmiini, kun lähelle tuli kollega, jolla oli sydäntä jakaa hyviä sanoja. Kiitos siitä!

On aihetta olla kiitollinen kaikesta hyvästä ihmissuhteissa. Mutta haluan peilata vielä syvemmälle kuin vain tähän vaakatasoon, jossa eletään toistemme lähellä.  Vaikka suhtautuminen toisiin on elintärkeää, riittääkö elämän inventaariin,  jos vain  eletään rauhassa ihmisittäin? Jos tuo alun lööppi ulotetaan koskemaan myös sitä, mitä Jumalan arvomaailman ytimestä on kotiutunut koteihimme ja sydämiin,  pelkään, että on tapahtunut todella arvonmenetyksiä.

Jos omasta elämästä on kadonnut tietoisuus Jumalan todellisuudesta ja Hänen mielipiteistään, pidetään käsissä katinkultaa jalokivien asemasta. Jos sisimmän usko on  latistunut ulkokohtaiseksi perinteeksi, on kadotettu sisäinen rikkaus. Jos Jumalan sanoilla ei ole ykkösasemaa elämässämme, ollaan tuuliajolla. Ja ennen kaikkea, jos sydäntä ei kirkasta syntien anteeksisaamisen ihmeellinen voima, ollaan todella heikoilla, vain oman itsemme varassa, eikä se kanna ikuisuuden kirkkauteen asti. 

Riittääkö minun ”ansiolistakseni” silloin, kun makaan arkussa, se yhteiskunnallinen hyvä, jota minun ehkä muistetaan tehneen? Perhe, työ, luottamustoimet, ihmissuhteet? Silloinko läheiseni voisivat levollisesti hyvästellä minut? Ei – nuo oljenkorret murtuvat...

Tarvitsetko sinä samaa kuin minä – että voisi syvemmin juurtua siihen arvomaailmaan, joka toimii sekä vaakatasossa että suhteessa ylöspäin, ikuisuushorisonttiin asti? Että elämän perustana olisi se vapauttava ja nostava lahja, että Jeesuksesta on tullut oman elämän Vapahtaja? Että voisi päivittäin muistaa, että Jumalan Sanat ovat arvokalleuksia? Ja että näitä kalleuksia voisi sitten käyttää myös lähimmäisyyteen?

En haluaisi, että oman elämäni tilinpäätöksessä kuuluisi sanat: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisäinen tunteminen.”  Haluan yhä enemmän rakentaa sille arvopohjalle, että Jumalan henkilökohtainen lahja on tullut elämääni varten Jeesuksen armon kautta. Sen kautta avautuu Elämä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti