Julkaistu Perhonjokilakso-lehdessä 30.6.2016
Minä tiedän, sanoi Kalle
Minä tiedän, sanoi Kalle
Me t
Me tiedämme kaikki, että elämä päättyy joskus ja täältä on
lähdettävä. Mutta kaikki emme tiedä, miltä tuntuu kuulla lääkärin suusta, että
elinaikaa on ehkä vain hetki jäljellä. Silloin se, mitä on pidetty
joka-aamuisena itsestään selvyytenä – uusi päivä, suunnitelmat, tulevaisuus –
muuttuu yhtäkkiäväheneviksi luvuiksi. Elämä ei olekaan äärettömyyteen jatkuva
viiva vaan jana, jonka toinen pää ponnahtaa näköpiiriin, ajatuksiin,
tunteisiin, arjen asioihin.Löysin muistojeni kansiosta
tekstin, johon olin kirjoittanut tämän kaltaisesta tilanteesta. Ja kun
viimeisen vuoden aikana olen ollut silmät kyynelissä useamman kuin yhden
ystävän lähdön takia, tallettamani
muistot tuntuvat niin ajankohtaisilta.
muistot tuntuvat niin ajankohtaisilta.
Meillä oli hyvä ystävä Kalle, joka kuuli tämän tiedon, että on
siirrytty lähtölaskentaan. Ilman
leikkausta aikaa olisi ehkä vuosi. Keskusteluun lääkärin vastaanotolla tuli
hiljainen hetki. Mutta siinä samalla Kalle näki elämänsä janan päätepisteen
taakse ja sanoi lääkärille:
– Se olisi siinä tapauksessa
sapattivuosi, ja sen jälkeen minä menisin taivaaseen.
– Siitä asiasta minä en tiedä
mitään, vastasi lääkäri.
– Minä
tiedän, sanoi Kalle. – Minulle on tullut siitä tieto jo neljäkymmentäkahdeksan
vuotta sitten.
Lääkäri joutui olemaan
hetken hiljaa, ennen kuin hoitokeskustelu pääsi jatkumaan.
Silloin kun kuoleman ehdottomuus tulee omalla tai toisten kohdalla eteen, ei
mikään muu riitä rakentamaan toivon siltaa kuin tietoisuus siitä, että Jeesus
Kristus on murtanut kuoleman lopullisen vallan. Hänen omillaan ei ole menoa
suureen tuntemattomaan. Ei ole haihtumista tyhjään, niin että vain muistot
jäisivät hetkeksi elämään toisten sydämeen. Ei ole edes pelkoa tulevasta
tilinteon hetkestä.
Omassa perheessämme kävimme vanhempina kerran keskustelua oman nuoremme kanssa elämän
merkityksestä ja uskosta ja Jumalan todellisuudesta. Kukaan ei kykene
vastaamaan kaikkiin ikuisuuskysymyksiin, mutta keskustelun aikana isä katsoi
poikansa ja sanoi:
– Minä tiedän kuitenkin
vielä sellaista, mitä sinä ja äitikään ette tiedä. Minä tiedän, mitä on katsoa
kuolemaa silmästä silmään.
Olimme hiljaa ja silmät
kostuivat. Muistimme hyvin sen aamun, kun perheen isä sai sydäninfarktin ja luuli katsovansa kotia viimeisen kerran.
Hän jatkoi:
– Silloin ei millään muulla
ole merkitystä kuin sillä, että asiat on kunnossa Jumalan kanssa ja tietää,
minne on menossa. Silloin voi kuolemankin edessä olla rauha sydämessä.
Jeesukseen uskovilla on varmuus syntien anteeksi
saamisesta – se on poistanut rangaistuksen pelon. Heidän ei tarvitse lopullisesti erota läheisistään ja
ystävistään – Jumala on antanut jälleennäkemisen toivon. Heitä odottaa
ylösnousemus ja ikuinen elämä – ei jollain kyseenalaisella planeetalla, vaan
Kristuksen omien paikka on siinä maailmassa, jonka maailmankaikkeuden suuri Luoja on valmistanut heitä varten.
”Kaikki intressit ovat meidän puolellamme”, sanoi
Kalle monesti uskon tiestä. Viimeistään kuolema osoittaa sen todeksi
jokaiselle. Mutta kaikki etuudet ovat meidän puolellamme myös elää Kristuksen omina!
Tämän elämän valinnat
ratkaisevat ikuisuutemme. Taivas on sen tien päässä, jolla seurataan Jeesusta. Monista asioista on hyötyä tässä maailmassa, mutta Jeesuksen seuraamisesta on
hyötyä myös ikuisuudessa.