Uskontunnustus ja uskon tunnustus

Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 25.6.2015

Uskontunnustus ja uskon tunnustus

Otsikossa ei ole kirjoitusvirheitä :) . Silloin kun yllä olevat sanat kirjoitetaan yhteen, sillä tarkoitetaan kirkoissa lausuttavaa uskontunnusta. Silloin kun ne kirjoitetaan sananvälin kanssa, se tarkoittaa esimerkiksi, että joku tunnustaa oman henkilökohtaisen uskonsa. Tässä tekstissä on asiaa molemmista. Parhaimmillaan uskontunnustus on myös uskon tunnustus.

Minä uskon!

Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan, ja Jeesukseen Kristukseen – –ja Pyhään Henkeen – –.

Lähes jokainen suomalainen on lausunut näitä sanoja yhteisessä uskontunnustuksessa.  Itse kukin voi vastata itselleen, onko tarkoittanut, mitä on sanonut, vai onko vain ladellut litanian korusanoja. Joillekin tämä on niin suurta totuutta, että siitä pystyy puhumaan myös kahvipöydän mies/naisporukassa ja vaikka uimahallin saunan lauteilla! Maailmassa on valtava joukko ihmisiä, jotka ovat uskoneet silloinkin, kun siitä on ollut seurauksena vaikeuksia omassa yhteisössä, yhteisön ylenkatse tai vankila tai kuolema. Tänäänkin on jo eri puolilla maailmaa tullut marttyyreja. Sen sijaan pelkästään huulille jäävässä nimikristillisyydessä ei koskaan ole ollut uskon voimaa.

Mitä minä uskon?

Uskon Jumalaan, joka on Luoja, Isä, kaiken yläpuolella! Onko se vaikeaa? On ja ei. Oikeastaan tarvitsisi vain avata silmät ja katsoa tosiasioita, vaikkapa luontoa, ja tehdä oikeita johtopäätöksiä. Mutta koska Jumalaa itseään ei täällä voi nähdä, joillekin tulee siitä ongelma. Keskustelin lukioaikana opettajani kanssa ja sanoin, että myös usko on kanava niin että voi ymmärtää. Eivät vain näkö ja kuulo ja muut aistit voi välittää tietoa ja ymmärrystä. Uskosta seuraa, että alkaa myös ymmärtää, esimerkiksi sen, kuka on Luoja ja mikä arvo on ihmisen elämällä ja mitä on tämän elämän jälkeen.

Uskon Jeesukseen! Olen huomannut että monille tämä saattaa olla jopa kiusallisen hankalaa. Jumalasta vielä voi puhuakin, Hänhän on suuri ja mittaamaton, mutta Jeesus... Jeesukseen nimittäin liittyy se, että Hän on Vapahtaja, syntien anteeksi antaja, ja on vaikea puhua siitä henkilökohtaisesti, ellei ole tajunnut ja myöntänyt synnin tuhovoimaa ihan itsessään ja kohdannut Pelastajaa. Jeesukseen uskominen merkitsee myös sitä, että elämän arvot alkavat rakentua Raamatun arvoista eivätkä yleisen mielipiteen muotijutuista. Jeesus itse opetti niin, kutsui Hänen seuraajakseen.  Ahtauteenko? Ei vaan vapauteen!

Uskon Pyhään Henkeen! Jumala ei ole vain teoreettinen opinkäsitys eikä Jeesuksen seuraaminen ole oman yrittämisen varassa. Jumaluuden kolmas Persoona, Pyhä Henki, on arjessakin läsnä oleva Puolustaja, Neuvoja, Opettaja – Persoona, jonka kautta Jeesuksen todellisuus tulee uskovan arkeen. Kun Pyhä Henki täyttää uskovan,  Raamatun mainitsemat armolahjat alkavat toimia: ilmenee kielilläpuhumista, profetioita, sairaiden parantumisia ja muita Jumalan omilleen tarkoittamia lahjoja.  Mutta ennen kaikkea Pyhä Henki ”kirkastaa Kristusta”, käyttääkseni Raamatun ilmaisua. Se tarkoittaa, että Pyhä Henki kykenee tekemään Jumalan asiat ihmiselle niin selviksi, että ihminen tajuaa oman sisimpänsä tilan ja sen, että hän tarvitsee Jeesusta Pelastajakseen. Ja silloin on mahdollista maailman tärkein asia: voi avata koko elämänsä Jeesukselle Kristukselle, suurelle Rakkaudelle ja armolle!

Seuraavan kerran kun lausut uskontunnustusta, mieti, voisivatko ne sanat tuntua sydämessäkin eikä vain huulilla. Jos olet jo sisällä uskossa ja lausut uskontunnustuksen  uskosi tunnustuksena koko sydämestäsi, kiitä ja ole onnellinen! Omistat ikuisesti säilyvää rikkautta!

Näkökulmia aborttikeskusteluun

Paikallisessa Perhonjokilaakso-lehdessä on parin numeron verran kirjoitettu abortista. Kun minua pyydettiin ottamaan tähän keskusteluun osaa, kirjoitin asiaan alla olevia näkökulmia.

Näkökulmia aborttikeskusteluun

Parissa edellisessä Perhonjokilaakso-lehdessä on kirjoitettu ja keskusteltu abortista. Asia on iso ja syvästi koskettava. Sen vaikutuksia puretaan yhä jopa vuosikymmenien perästä, niin kuin ilmenee Itu-projektin nettisivustoista (Itu-projekti, apua yllätysraskaustilanteissa).

Raskaudesta puhuttaessa on tarpeen kerrata muutama fakta. Se pienenpieni sikiö, jolla ei vielä olisi mahdollisuutta kasvaa ja selvitä ilman turvallista äidin kohtua, on kuin tietotekniikasta tuttu mikrosiru, joka sisältää huikeat tietomäärät, kunhan se vain avataan. Tätä vertausta on käyttänyt erikoislääkäri, gynekologi ja kansanedustaja Sari Tanus  kuvatessaan ihmisen elämän alkutilannetta. Yhdeksän kuukauden aikana tämä ihmisen ”tietopaketti” sitten avautuu tiedosto tiedostolta, kunnes vauva syntyy ja alkaa sylihoitovaihe.  Eli se, mikä nähdään syntymän jälkeen, on ollut ”pakattuna” jo ihan siellä raskauden alussa.

Toinen tosiasia on, että sikiö ei ole äidin ruumista, se vain kasvaa ja kehittyy äidin sisällä, ensimmäisessä kodissaan. Mutta koti ei omista asukastaan, ei tämä ensimmäinen eivätkä myöhemmätkään. Lähtökohtaisesti jopa lain tehtävänä on suojata asukkaiden oikeuksia. Koti voi parhaimmillaan antaa rajattomasti rakkautta ja  suojaa ja kaikkea, mitä hyvään elämään tarvitaan, mutta se ei ole omistaja.  Myöhempinä vuosina asukas usein myös omistaa kodin, mutta kohtuvaiheessa hän vain viipyy hetken ja jättää sitten kodin – juuri äidille on suotu mahdollisuus antaa tuo tarvittava suojapaikka.

Onko kohdun asukki ihminen? Tämän kysymyksen mielettömyys paljastuu viimeistään siinä vaiheessa, kun joku kokee lähipiirissään tilanteen, jossa yritetään pelastaa keskosena syntynyt elämään. Joillekin 24-viikkoinen keskonen on lapsi, joka jo voidaan ja halutaan pelastaa kodin lämpöön, ja joillekin jopa siinäkin kasvuvaiheessa möykky, johon voidaan suhtautua ota tai jätä -periaatteella. Mielipiteiden erot muodostuvat arvopohjasta ja siitäkin, miten ympäröivä yhteiskunta asioita selittää. Siksi on tosi tärkeää, millä arvopohjalla maamme lakeja säädetään.

Haluan rohkaista kaikkia niitä, joiden eteen aborttikysymys tavalla  tai toisella tulee, kohtaamaan tämän päätöstilanteen siinä tietoisuudessa, että elämä kantaa! Siinäkin tapauksessa, että tilanteet tuntuisivat vaikeilta, on etuoikeus ottaa vastaan elämä. Kristityllä on vielä lisäksi se mahdollisuus, että hän voi rakentaa elämänsä sen luottamuksen varaan, että Jumalan apu ja siunaus voivat muuttaa ahdistuksenkin rikkaudeksi ja lohdutukseksi.  Tämän varassa monet perheet ovat kohdanneet haastaviakin tilanteita ja selvinneet. Elämään on tullut usein myös iloa pelätyn surun sijasta.

Minua kosketti vuosia sitten erään aikuisoppilaani tarina. Hänelle oli tullut yllätysraskaus, eikä kukaan lähtenyt tukemaan häntä, ei poikakaveri eikä pojan perhe eikä hänen oma perheensäkään. Lääkärikäyntikin oli suoraviivaisesti johtanut aborttipäätökseen. Sinä aamuna, kun toimenpide oli tarkoitus tehdä, paikalle ohjautui yksi lääkäri, joka kysyi, halusiko tämä nuori tyttö todella tätä. Vastauksena oli tuskainen purkautuminen, ettei halunnut mutta kukaan ei ollut tukenut toisenlaista ratkaisua. Abortti peruttiin, ja tämä äiti kertoi minulle vuosia myöhemmin olevansa niin kiitollinen ja ylpeä tyttärestään, jonka hän oli saanut. Elämä oli palkinnut!

Nyt kun Suomi on ylpeänä seissyt omien euroviisulaulajiensa rinnalla ja halunnut julistaa suvaitsevaisuutta, meillä ei pitäisi olla halua kieltää myöskään vammaisten syntymää. (suosittelen blogia aiheesta http://www.seurakuntalainen.fi/blogit/cam-joen_sillalta/1109/pertti_kurikan_nimipaivat_ja_olemassaolon_oikeus) Ellei elämän kunnioittaminen ole itseisarvona  sisimmässämme, siitä on loppujen lopuksi lyhyt matka myös muiden ei-toivottujen tapausten eliminointiin. Tämän kevään kansanedustajaehdokkaiden suhtautuminen eutanasiaan jo kertoo huolestuttavaa viestiä: yli puolet antaisi sille tukensa.

Raskauden alettua tarvitaan ihmisiä, sekä terveydenhuollossa että yksityiselämässä, jotka tukevat ja joiden kanssa voi nähdä tulevaisuuteen uskaltaen elää ja antaen lapsenkin elää. Mutta silloin kun olen sen vierellä, joka on abortin käynyt läpi ja purkaa sisintään, silloin on tuen aika. Silloin on oltu yhdessä kyyneleet silmissä ja etsitty tietä eteenpäin. Silloin tarvitaan Jumalan armoa ja lähimmäisten tukea.

Saara Tikkakoski, erityisopettaja