Julkaistu Perhonjokilaaksolehdessä 7.5.2015
Ankkuroituneena – ei ajelehtimassa
Pari viikkoa sitten täällä
jokilaaksossa kävi kiinalainen ”Veli Taivaallinen”, pastori Yun. Tämä mies,
yksi maanalaisen seurakunnan johtajista (näissä kotiseurakunnissa on kymmeniä
miljoonia jäseniä), tietää, mitä on olla vainottu ja kidutettu.
Kun olimme meillä kotona
kahvipöydässä, hän kertoi vankeudestaan Myanmarissa, jossa hän vietti seitsemän
kuukautta. Olot olivat toivottoman
kurjat, kuumeet polttivat, eikä vankilan sairaala paljon helpotusta tuonut. Yun
kertoi, että hänen elimistönsä oli niin täynnä suolistoloisia, että madot
työntyvät ihosta läpi.
Vapautuminen oli lähes
mahdoton haave. Joka päivä kuoli viereltä monia vankeja epätoivoisen tilanteen
ja olosuhteiden murskaamana. Mutta veli Yun kertoi kulkeneensa sairaanakin
toisten vankien luona ja rukoilleensa heidän puolestaan. Mikä hänet piti
pystyssä?
– Toivo, sanoi veli Yun, minä
selvisin, koska minulla oli toivo!
Raamattu puhuu toivosta sielun ankkurina. Aloin kerran, kun elämän olosuhteet
puristivat rankasti, tutkia toivoa. Aloin seurata tätä ”ankkuriköyttä” selvittääkseni,
mihin se oikein johtaa, sillä Raamatussa on maininta, että ”se ulottuu esiripun
sisäpuolelle asti”, mikä selvästikin viittasi Vanhan testamentin
ilmestysmajaan. En nyt selvitä tutkimukseni monia rikkaita yksityiskohtia, mutta
löysin ankkuriköyden pään: lopputuloksena oli, että löysin Jeesuksen
armoistuimelta. Toivo ei liittynytkään vain tuonpuoleiseen elämään, sitten joskus
kohdattavaan ikuisuuteen, vaan se liittyi Persoonaan, suureen Rakkauteen juuri
tässä hetkessä.
Toivon ankkuri vetää ihmisen
kohtaamaan Vapahtajaa, jolla on ennen kaikkea valta sanoa, että ”sinun syntisi
annetaan anteeksi” ja jolla on valta myös ratkaisevasti vaikuttaa ihmisen elämän
asioihin.
Otan jonkun ajatuksen viime sunnuntain saarnasta, jonka aviomieheni piti
seurakunnassa: Kaikki ovat ankkuroineet elämänsä johonkin. Mutta jos on
ankkuroitunut ajalliseen, siihen mitä silmä näkee ja mitä voidaan mitata
maailman valuutoissa, niin silloin, kun nämä varmuudet pettävät, myös ankkuri
irtoaa. Terveys, turvallisuus, toimeentulo ja ihmissuhteet ovat valtavan
tärkeitä asioita, mutta niidenkään lujuuden varaan ei voi toivoaan kiinnittää.
Usko-toivo-rakkaus on varmaan useimmille tuttu sanatrio. Uskon kautta syntyy yhteys elävään
Jumalaan, täydelliseen Rakkauteen. Ja
toivo on Raamatun kielikuvan mukaan tuo
sielun ankkuri. Se ei päästä meitä ajelehtimaan myrskyn mukana ja
tuhoutumaan. Toivon ankkuri vetää meidät
Jeesuksen, Vapahtajan luo, Hänen rakkautensa sisäpiiriin. Silloin ihminen ei
enää ole vain oman itsensä varassa eikä toistenkaan avun tai armottomuuden
varassa.
Tätä
toivoa tarvitaan erityisen paljon silloin, kun kipeisiin asioihin ei saada
haluttua vastausta, silloin kun elämän olosuhteet saattavat ahdistaa kuten veli
Yunin vankilakokemukset. Toivo, joka on ankkuroitu Kristukseen, voi silloinkin täyttää
sydämen, sillä siinä on kyse Persoonasta, joka on läsnä meidän tuskissammekin.
Ja kerran voi Hänen kanssaan ylittää turvallisesti jopa elämän ja kuoleman
rajan. Pelastettuna.
Mutta mahdottomuuksistakin voi vielä aueta tie eteenpäin.
Veli Yun pääsi Myanmarin vankilasta ulos, ja jo sitä ennen hän oli
käsittämättömän ihmeen kautta päässyt kävelemään ulos Kiinan huippuvarmasta
vankilasta. Toivon Jumala kykenee tekemään myös ihmeitä! Mutta suurin ihme on
sittenkin se, kun ihminen saa sydämeensä Jumalan rauhan.
