maanantai 23. maaliskuuta 2015

Taivutaanko huutomyrskyssä?


Taivutaanko huutomyrskyssä?

 

Suomessa on viime vuodet kuulunut kärjekkäitä vaatimuksia, että meidän maamme pitäisi päästä irti kristillisten arvojen otteesta. Sitä huudetaan suhteessa seurakuntiin, uskonnonopetukseen, jopa koulujen juhlien sisältöihin, se huuto kuuluu seksuaalietiikan puolella, aborttikysymyksissä, avioliittokysymyksissä. Seurakuntiin ja Raamattua arvostaviin ollaan iskemässä räikeästi leimaavia luokituksia: vanhoillinen, edistyksen jarru, menneisyyden fossiili, tiukkapipo ja niin ja niin ja niin edelleen.

Nyt olisi nostettava stop-merkki ja pysähdyttävä miettimään, mikä on se 10 käskyn sisältö, jonka arvopohjalle meidän maamme perustuslaki on suurelta osin alun perin rakennettu. Onko kyse kahleesta vai sittenkin eduista?

Sivistysvaltion linjauksiin kuuluu taata pyhänä pidettävien asioiden kunnioitus. Sen lisäksi kaikki tarvitsevat elämän suojelua, turvaa kodeissaan, turvaa väkivallalta, oikeutta lepoon ja virkistykseen työviikon päätteeksi, oikeutta elää rauhassa toisten lähellä, kunnioitusta vanhuudessa. Valtiotieteiden tri Jouko Jääskeläinen on todennut osuvasti, että 10 käskyä on moderni ihmisoikeuksien julistus. 

Haluan nostaa esille muutaman ajankohtaisen aiheen, joissa kristillinen etiikka voi oikaista harhaantunutta kurssia. 

Kristillinen arvopohja kunnioittaa elämää sen alkuhetkistä lähtien. Elämä on korvaamattoman arvokas – hedelmöitymisestä lähtien.  Lainsäädännössä tarvitaan tekoja, jotka suojelevat elämää eivätkä pakota ketään sen lopettamiseen ja antavat rohkeutta elää. Uusi eduskunta saa käsiteltäväkseen Omantunnon vapaus -aloitteen, jossa haetaan terveydenhuollon ammattilaisille oikeutta olla päättämättä pienen ihmisen elämää – niin pienen, että hän ei voi edes itkullaan osoittaa hätäänsä aikuisten julmuuden kohdatessaan. Pidä huoli, että sinun valitsemasi kansanedustaja puolustaa elämää myös käytännössä.

Elämän ehdoton kunnioitus ulottuu vanhuuteen ja sairauteen asti. Eutanasialle emme taivu, sille ehdoton ei. Sen sijaan kaikille on järjestettävä mahdollisuus lohdulliseen saattohoitoon, jossa ihmistä kunnioittaen huolehditaan sekä riittävästä kivunlievityksestä että henkisestä turvasta. 


Myös avioliittolainsäädännössä tarvitaan nyt kristillisen arvopohjan mukaisia tekoja.  Viimeaikaisessa keskustelussa ei nimityksistä huolimatta ole kysymys tasa-arvosta vaan avioliiton uudelleen määrittelystä. Tasa-arvon ja parisuhdelain mukaisesti meillä saa kukin elää sellaisessa parisuhteessa kuin haluaa, mutta avioliitto-käsite kuuluu kansainvälisesti ja historiallisesti miehen ja naisen väliseen liittoon ja on se pohja, jolle perhe ja koko yhteiskunta rakennetaan. 

Hetki sitten julkisuuteen noussut tieto nimilain muutossuunnitelmista kertoo selvästi, mihin suuntaan avioliittolain muutos on koko yhteiskuntaa viemässä ja mitkä ovat sen kerrannaisvaikutukset. Se vaikuttaisi lainsäädäntöön laajasti, myös opetussuunnitelmiin ihan esikoulusta lähtien ja jopa nimilakiin. Tytöllä ei olisi oikeutta olla vain tyttö, eikä pojalla poika – pitäisi lapsesta asti varautua siihen mahdollisuuteen että olisikin jotain muuta – nimeä myöten.

 Suvaitsevaisuuden vaatimusten keskellä ilmenee erityistä suvaitsemattomuutta silloin, kun joku vakaumuksen kristitty avaa suunsa. Esimerkkinä voi mainita vaikkapa tämän avioliittokeskustelun. Moniavioisuudenkin vaatimus on ”suvaitsevaisille” kuin läpihuutojuttu, mutta miehen ja naisen välisestä avioliitosta kiinni pitäviin kohdistuu vihaisia syytöksiä.

On aika herätä tajuamaan tilanne ja antaa tulevissa vaaleissa ääni niille, jotka eivät taivu huutomyrskyn vietäviksi. On aika herätä, niin ettei marginaali-ilmiöistä tehdä normeja.

Rohkeutta suomalaiset! Kristillinen arvopohja on edelleenkin voimatekijä, jonka varaan uskaltaa rakentaa. Se suojaa ja vie eteenpäin koko yhteiskuntaa – lähimmäistä kunnioittaen.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Yhteistä hyvää rakentamassa


Julkaistu Perhonjokilaaksolehdessä 12.3.2015


Ikkunat ja ovet avautumassa

Kun yhdet ovet sulkeutuvat, toiset voivat avautua. Vetelissä entiset Nordean tilat ovat muuntumassa ihan toisenlaisiin käyttötarkoituksiin. Talkoolaiset tekevät hommia saadakseen aikaan moninkertaista hyvää. Hankkeesta käytän tässä työnimeä ”Toivon ovet” (huom., vain työnimi!). Toivon mukaan ne avautuvat kohta monelle taholle: lähelle lähimmäisten kohtaamiseen ja mielen virkistykseen, ja sitten myös kauas, ihan merten yli, sinne missä pienelläkin avulla saadaan aikaan elämän suuruisia muutoksia.

Lähetyskirpputori eli lyhyesti Lähetystori, joka yhden ison ikkunan takana on rakentumassa, yhdistää avauduttuaan paikallisten ihmisten tarpeen ja tarjonnan mahdollisimman edullisesti. Toisen ikkunan taakse on tulossa Lähetystorin ”olohuone”, mukava pysäkki istahtaa ja lukea lehtiä tai jutella jonkun kanssa vaikka ostosten keräilyn välissä tai toista ostajaa odotellessa. Kolmannen ikkunan takaa löytyy sitten café, paikallisittain sanottuna kahavila, paikka, jossa saa pysähtyä kahvi- tai teehetkelle ja toivon mukaan voi kokea viihtymistä ja virkistymistä. Ja joka ikkunan takana on mahdollisuus kokea olevansa osallinen avun antamiseen – ja ehkäpä myös sen saamiseen.

Jää koettavaksi, miten paljon jokilaakson väki ja ohikulkijat ja täkäläisten vieraat ja tänne palaavat sukulaiset tulevat toisiaan kohtaamaan näiden ikkunoiden takana. Mutta minua itseäni lämmittää jo valtavasti ajatukset näistä mahdollisuuksista. Mutta sen lisäksi menen jo ajatuksissani kauas, vaikkapa Afrikan kyliin. Jätän kirpputorin ja kahvilan ja lähden katsomaan, mitä siellä kohdataan.

Joku päivä sitten sain viestin ja kuvan Keniasta, jossa pariskunta seisoo mustien tuhkakasojen edessä. Kristityn perheen koti oli edellisyönä poltettu ja samalla paloi satoja kiloja viljaa, tulevien kuukausien ruuat. Se oli hintaa siitä, että he uskalsivat, vainoista huolimatta, kertoa Jeesuksesta, jonka rakkauden sanoma oli muuttanut heidän koko elämänsä. Jos itse olisimme siinä tilanteessa, miten syvästi koskettaisi se tieto, että jostain kaukaisesta maasta ulottuisi auttava käsi hätätilanteeseen.

Entä pikku Muhammedin kaltaiset lapset, joita on lukemattoman monia. Juuri äsken näin viime viikolla otetun kuvan hänestä, onnellisen näköisestä pojasta suomalaisten ystäviensä seurassa. Vielä joku aika sitten tämä Muhammed oli kuin koiranrakki sukulaisten nurkissa, sairas lapsi, jolle ei ollut petiä eikä edes paikkaa sukulaisten pöydässä, pihalla sai syödä jos sai.  Mutta nyt hänellä koti orpokodissa, on oma sänky, on ruokaa ja hän on saanut AIDSiinsa hoitoa, kun suomalaisen perheen rakkaus ulottui Muhammedin tuskaan asti.

Entä ne lapset, joilta Isis tai muut hirmutekijät ovat vieneet isän tai veljen tai äidin tai kaikki... Jos oma lapseni olisi heidän osassaan, toivoisin koko sydämestäni, että jossain joku välittäisi heidän hädästään.

Palataan Toivon ovien ja ikkunoiden luo. Jeesus sanoi kerran: ”– – minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Tekojen mittareina ei aina olekaan se arvo, joka voidaan määritellä ihmisten valtakuntien valuutoissa. Mikä huikea näkymä, että jopa kirpputoriostoksella tai lahjoittamalla Lähetystorille tavaraa tai talkootyöllä tai kahvikupillisella voi olla osallisena semmoisissa asioissa, jotka muuttavat maailmaa, ennen kaikkea sydämiä.

Ja kaikkein paras päivä minulla on silloin, jos oma sydämeni on avoin Jumalan kosketukselle ja Hänen muuttavalle työlleen.



P.S. ”Toivon ovet” on todellakin työnimi, lopullista nimeä ei vielä ole julkistettu