Taivutaanko huutomyrskyssä?
Suomessa on viime vuodet kuulunut kärjekkäitä vaatimuksia,
että meidän maamme pitäisi päästä irti kristillisten arvojen otteesta. Sitä
huudetaan suhteessa seurakuntiin, uskonnonopetukseen, jopa koulujen juhlien sisältöihin,
se huuto kuuluu seksuaalietiikan puolella, aborttikysymyksissä,
avioliittokysymyksissä. Seurakuntiin ja Raamattua arvostaviin ollaan iskemässä
räikeästi leimaavia luokituksia: vanhoillinen, edistyksen jarru, menneisyyden
fossiili, tiukkapipo ja niin ja niin ja niin edelleen.
Nyt olisi nostettava stop-merkki ja pysähdyttävä miettimään,
mikä on se 10 käskyn sisältö, jonka arvopohjalle meidän maamme perustuslaki on
suurelta osin alun perin rakennettu. Onko kyse kahleesta vai sittenkin eduista?
Sivistysvaltion
linjauksiin kuuluu taata pyhänä pidettävien asioiden kunnioitus. Sen lisäksi kaikki
tarvitsevat elämän suojelua, turvaa kodeissaan, turvaa väkivallalta, oikeutta
lepoon ja virkistykseen työviikon päätteeksi, oikeutta elää rauhassa toisten
lähellä, kunnioitusta vanhuudessa. Valtiotieteiden tri Jouko Jääskeläinen on
todennut osuvasti, että 10 käskyä on moderni ihmisoikeuksien julistus.
Haluan nostaa
esille muutaman ajankohtaisen aiheen, joissa kristillinen etiikka voi oikaista
harhaantunutta kurssia.
Kristillinen
arvopohja kunnioittaa elämää sen alkuhetkistä lähtien. Elämä on korvaamattoman
arvokas – hedelmöitymisestä lähtien. Lainsäädännössä tarvitaan tekoja,
jotka suojelevat elämää eivätkä pakota ketään sen lopettamiseen ja antavat
rohkeutta elää. Uusi eduskunta saa käsiteltäväkseen Omantunnon vapaus -aloitteen, jossa haetaan terveydenhuollon
ammattilaisille oikeutta olla päättämättä pienen ihmisen elämää – niin pienen,
että hän ei voi edes itkullaan osoittaa hätäänsä aikuisten julmuuden
kohdatessaan. Pidä huoli, että sinun valitsemasi kansanedustaja puolustaa
elämää myös käytännössä.
Elämän ehdoton
kunnioitus ulottuu vanhuuteen ja sairauteen asti. Eutanasialle emme taivu,
sille ehdoton ei. Sen sijaan kaikille on järjestettävä mahdollisuus lohdulliseen
saattohoitoon, jossa ihmistä kunnioittaen huolehditaan sekä riittävästä kivunlievityksestä
että henkisestä turvasta.
Myös avioliittolainsäädännössä
tarvitaan nyt kristillisen arvopohjan mukaisia tekoja. Viimeaikaisessa keskustelussa
ei nimityksistä huolimatta ole kysymys tasa-arvosta vaan avioliiton uudelleen
määrittelystä. Tasa-arvon ja parisuhdelain mukaisesti meillä saa kukin elää
sellaisessa parisuhteessa kuin haluaa, mutta avioliitto-käsite kuuluu kansainvälisesti ja historiallisesti miehen
ja naisen väliseen liittoon ja on se pohja, jolle perhe ja koko yhteiskunta
rakennetaan.
Hetki
sitten julkisuuteen noussut tieto nimilain muutossuunnitelmista kertoo
selvästi, mihin suuntaan avioliittolain muutos on koko yhteiskuntaa viemässä ja
mitkä ovat sen kerrannaisvaikutukset. Se vaikuttaisi lainsäädäntöön laajasti, myös
opetussuunnitelmiin ihan esikoulusta lähtien ja jopa nimilakiin. Tytöllä ei
olisi oikeutta olla vain tyttö, eikä pojalla poika – pitäisi lapsesta asti
varautua siihen mahdollisuuteen että olisikin jotain muuta – nimeä myöten.
Suvaitsevaisuuden
vaatimusten keskellä ilmenee erityistä suvaitsemattomuutta silloin, kun joku vakaumuksen
kristitty avaa suunsa. Esimerkkinä voi mainita vaikkapa tämän avioliittokeskustelun.
Moniavioisuudenkin vaatimus on ”suvaitsevaisille” kuin läpihuutojuttu, mutta
miehen ja naisen välisestä avioliitosta kiinni pitäviin kohdistuu vihaisia
syytöksiä.
On aika herätä
tajuamaan tilanne ja antaa tulevissa vaaleissa ääni niille, jotka eivät taivu huutomyrskyn
vietäviksi. On aika herätä, niin ettei marginaali-ilmiöistä tehdä normeja.
Rohkeutta
suomalaiset! Kristillinen arvopohja on edelleenkin voimatekijä, jonka varaan
uskaltaa rakentaa. Se suojaa ja vie eteenpäin koko yhteiskuntaa – lähimmäistä
kunnioittaen.