Ykkösviesti

Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 17.12.2015

Ykkösviesti

Viime viikolla olin läheisen ystävämme hautajaisissa. Sairaus vei, vaikka vuosia oli vähemmän kuin minulla. Hänen muistotilaisuutensa oli syvästi koskettava, ja hänen jäähyväisviestinsä kertoi ihanasta iankaikkisen elämän varmuudesta. Usko Jeesukseen sai aikaan sen, että kyynelten keskellä koettiin kuin esimakua ylösnousemuksen aatosta. Totisesti Jeesuksessa on kuolemaltakin murtunut sen järkyttävä voima.

    Helena tiesi lähtevänsä ja jätti kuin perintönä läheisilleen viestin kaikkein tärkeimmistä asioista. Mietin kotona, mikä olisi minun viestini. Tiedän kyllä, mitä sanoisin perheelleni, mutta jäin miettimään, mitä sanoisin lukijoille, jos kirjoittaisin viimeisen kerran. Todennäköisesti tämänkin jälkeen tulee tekstejä, mutta fakta on, ettei kukaan tiedä, mikä liikkeellelähtö on viimeinen.

Niinpä aloin kirjoittaa.

Viestini liittyy pimeyden murtumiseen. Minä nautin tähän vuodenaikaan liittyvästä pimeydestä, sillä levolliset kynttilät ja jouluvalot ovat niin upeita. Mutta useimmat meistä ovat varmasti tiedostaneet, että suurin pimeys ei läheskään aina ole auringon valottomuutta.  Tila ei salli pitkiä pohdintoja, mutta poimin jotain kuin pimeyden otokseksi ja käytän siihen Jeesuksen sanoja, jotka tänä aamuna luin: ”siveettömyys, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys, uhmamieli” (Mark. 7:21,22). Tämä luettelohan on melkein kuin päivän uutisotsikot... Ei tarvitse paljon mielikuvitusta, kun selviää pika-ajattelulla, mitä pimeyttä pelkästään noiden asioiden myötä elämään tulee.

    Sisimmästä lähtevä pimeys muuttuu musertavaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun tiedostaa joutuneensa pimeyden voimien vangiksi. Ensin se on saattanut tuntua juhlalta, kuten vaikkapa tuo Jeesuksen mainitsema aviorikos, tai oikeutetulta, kuten katkeruus, joka mainitaan toisessa kohdassa. Mutta vääjäämättä tulee sekin vaihe, jolloin hehku sammuu ja jää vain tuhkat ja kipu ja pimentyneet maisemat. Pahasta ei koskaan tule elämään valoa eikä vapautta.

   Pimeyden vangiksi jääminen on sisimmän pimentymistä. Silloin ei näe asioita oikein.  Ja mikä kohtalokkainta, kun istuu oman tuhkakasansa vierellä, joskus itkien, ei lopulta enää näe toivoakaan. Ja toivottomuus on  suurimpia elämän musertajia.

Tiedän, mitä merkitsee se, että sisimpään tulee valo ja vapaus, johtuipa pimeys sitten ihmisten mittareilla mitattuna isoista tai pienistä asioista. Suurin pimeys on se, ettei ole yhteyttä elävään Jumalaan. Silloin on ilman toivoa, sillä ilman Kristusta ei ole lopullista tulevaisuutta.  Mutta Jumalan rakkauden väkevin voima on siinä, että syntiin on olemassa ratkaisu! Ensimmäistä joulua edelsi ennustus, että ne, jotka vaeltavat pimeydessä, näkisivät niin suuren valon, että se kirkastaisi jopa kuoleman varjossa asuvien maiseman (Jes.9:1). Ja sitten syntyi Jeesus, josta on tullut miljoonien ihmisten elämän valtavan kirkas Valo!

Jos tämä siis olisi viimeinen kirjoitukseni, rohkaisisin sinua ottamaan vastaan Valon, se on myös joulun sanoma! Ja siispä sanon jokaiselle lukijalle: Uskaltaudu näkemään! Uskaltaudu näkemään oma sydän ja Jumalan tarjoama pelastus! Pysähdy näkemään, mikä voima on niiden asioiden takana, jotka pimentävät elämää. Jos elämässä on herrana joku muu kuin Elävä Jumala, ei asioita korjaa harras tunnelmakaan, ei edes pelkkä aattoillan hartauteen osallistuminen. Etsi Jumalan vastauksia, ja silloin myös löydät ne. Niistä tulee omakohtaista ilmaista lahjaa, ja ne avaavat tien ihan ikuisuuteen asti. Löytösi voi tapahtua vaikka siellä jouluaaton tilaisuudessa tai yksin kotona Raamatun äärellä tai uskovan ystävän kanssa asioita jakaessasi.

   Kaikille, jotka ottavat Jeesuksen vastaan Herrakseen, Hän yhä antaa voiman ja oikeuden tulla Jumalan lapseksi. Hän katkaisee synnin orjuuden, Hän särkee kaikenmerkkiset siteet. Hän on Rauhanruhtinas.

Tämä on todellinen joulun sanoma ja sydämeni tärkein viesti: minulle ja sinulle on Vapahtaja, Suuri Valo!

Kuka puhuukaan satuja?

Julkaistu Perhonjokilaaksolehdessä 15.10.2015

Kuka puhuukaan satuja?

Viime pyhänä tv:n keskusteluohjelmassa oli haastateltavana tunnettu muusikko, joka opiskelee teologisessa tiedekunnassa tavoitteenaan pappisvihkimys. Minulla ei ole muuta tietoa hänen teologiastaan  kuin se, mitä ohjelmassa tuli esille, mutta minua säälittää. Hänen oppinsa rakentuu sille pohjalle, ettei Jeesusta ole koskaan ollut maan päällä ja että koko ”kristinusko on syntynyt Paavalin visiona myyttisestä taivaallisesta Kristuksesta”, häntä siteeratakseni.

Jokaisella on tietysti sananvapauden maassa mahdollisuus esitellä vaikka minkälaisia näkemyksiä, jos löytyy kanava, joka haluaa julkistaa ne. Mutta osanottoni tälle teologisen tiedon opiskelijalle – köyhälle, vaikka suuret rikkaudet olisivat ihan tavoitettavissa.

Voi kysyä, onko mitään mieltä käyttää aikaansa ja voimavarojaan askarteluun sellaisen asian kanssa, josta lähtökohtaisesti joutuu sanomaan, että se on valhetta tai satua. Mutta tällaiseenkin sotkuun voi joutua silloin, kun etsii mystiikkaa ja ajatusrakennelmia ja jonkun sortin hengellisyyttä irrallaan Raamatun Kristuksesta.

Jeesuksen historiallisuudesta on olemassa vahvat perusteet. Olen itsekin freelancer-kustannustoimittajan tehtävissäni saanut mahdollisuuden paneutua aineistoon, joka on käsitellyt  nimenomaan Jeesuksen historiallisuutta. Siinä ei kenelläkään tarvitse olla ongelmaa, ellei itse ehdoin tahdoin halua kaivautua semmoisiin poteroihin, joihin kuuluu vain kieltävät huudot. Jeesus on syntynyt, elänyt, kuollut ja jopa ylösnoussut.  Lähtökohtana Totuuden löytämiselle kaikki tämä historiallinen tieto on tietysti tärkeää, ja lähdettyään varmistumaan tästä on monista ateisteistakin tullut tutkimusmatkalla sydämen kristittyjä. Mutta pelkkä historiallinen tieto yksinään ei ole koskaan riittänyt sellaiseksi totuudeksi, joka voisi avata Jumalan todellisuutta.

Kristillisyyteen, joka muuttaa sydämiä ja joka siirtää ihmisen omien älyllisten tai materialististen jumaliensa palvelemisesta elävän Jumalan yhteyteen, tarvitaan paljon enemmän kuin tieto siitä, että maan päällä on joskus ollut Jeesus.  Tarvitaan nimenomaan Raamatun ilmoittama Jeesus, syntien sovittaja, Jumala, joka tuli ihmiseksi ja raivasi esteet pois Jumalan ja ihmisen väliltä.

Sille, joka ottaa Hänet vastaan, tapahtuu vielä tänäänkin Raamatun termein ilmaistuna uudestisyntyminen. Mitä se on? Siitä puhutaan muun muassa Johanneksen evankeliumin kolmannessa luvussa, mutta avaan sitä kahden nuoren kokemuksen kautta:

He etsivät totuutta. 17- ja 19-vuotiaina elämä oli kuin umpisolmussa. Lahjakkuus ei auttanut, opinnot olivat keskeytyneet, ja toivottomuus oli päivittäinen tunne sisimmässä. Siellä oli myös kipeä kysymys siitä, mikä on totuus.

Olin yhtenä iltana mukana keskustelemassa heidän kanssaan. Puhuttiin Jeesuksesta, joka on valmis tulemaan heidän elämäänsä. Raamattu sanoo, että ”kaikille, jotka ottivat hänet [Jeesuksen] vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi”. He tahtoivat, ja yhdessä rukoiltiin. Sen illan lopputulosta voi parhaiten kuvata juuri sanalla uudestisyntyminen! Syntyi yhteys Jumalan kanssa, ja sen seurauksena oli ilo syntien anteeksisaamisesta, tuli rauha, tuli varmuus Jumalasta ja iankaikkisesta elämästä, tuli Jumalan johdatuksen kokemista, ja tuli myös päivä, jolloin he täyttyivät Pyhällä Hengellä (mm. Apostolien tekojen luku 2) ja paljon muuta. Ja tämä kaikki on kestänyt ja on yhä varmaa ja totta. Jumala loi ja luo uutta.

  

Kun itse olen tarvinnut syntieni anteeksiantamusta, siihen ei ole riittänyt vain tieto Jeesuksesta. Olen tarvinnut sitä, että Hänestä on tullut minun Vapahtajani. Ja se on ollut mahdollista! Siitä sanon että ”Kiitos Jeesus!”

Jeesuksen historiallisuus ei ole uskon asia, se on faktaa. Mutta Vapahtajan kohtaaminen on uskon asia, ja se aukenee jokaiselle etsijälle. Silloin uskosta tulee todellisuutta, sellaista mihin voi tarttua ja minkä varassa voi elää ja jopa kuolla.

Uskontunnustus ja uskon tunnustus

Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 25.6.2015

Uskontunnustus ja uskon tunnustus

Otsikossa ei ole kirjoitusvirheitä :) . Silloin kun yllä olevat sanat kirjoitetaan yhteen, sillä tarkoitetaan kirkoissa lausuttavaa uskontunnusta. Silloin kun ne kirjoitetaan sananvälin kanssa, se tarkoittaa esimerkiksi, että joku tunnustaa oman henkilökohtaisen uskonsa. Tässä tekstissä on asiaa molemmista. Parhaimmillaan uskontunnustus on myös uskon tunnustus.

Minä uskon!

Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan, ja Jeesukseen Kristukseen – –ja Pyhään Henkeen – –.

Lähes jokainen suomalainen on lausunut näitä sanoja yhteisessä uskontunnustuksessa.  Itse kukin voi vastata itselleen, onko tarkoittanut, mitä on sanonut, vai onko vain ladellut litanian korusanoja. Joillekin tämä on niin suurta totuutta, että siitä pystyy puhumaan myös kahvipöydän mies/naisporukassa ja vaikka uimahallin saunan lauteilla! Maailmassa on valtava joukko ihmisiä, jotka ovat uskoneet silloinkin, kun siitä on ollut seurauksena vaikeuksia omassa yhteisössä, yhteisön ylenkatse tai vankila tai kuolema. Tänäänkin on jo eri puolilla maailmaa tullut marttyyreja. Sen sijaan pelkästään huulille jäävässä nimikristillisyydessä ei koskaan ole ollut uskon voimaa.

Mitä minä uskon?

Uskon Jumalaan, joka on Luoja, Isä, kaiken yläpuolella! Onko se vaikeaa? On ja ei. Oikeastaan tarvitsisi vain avata silmät ja katsoa tosiasioita, vaikkapa luontoa, ja tehdä oikeita johtopäätöksiä. Mutta koska Jumalaa itseään ei täällä voi nähdä, joillekin tulee siitä ongelma. Keskustelin lukioaikana opettajani kanssa ja sanoin, että myös usko on kanava niin että voi ymmärtää. Eivät vain näkö ja kuulo ja muut aistit voi välittää tietoa ja ymmärrystä. Uskosta seuraa, että alkaa myös ymmärtää, esimerkiksi sen, kuka on Luoja ja mikä arvo on ihmisen elämällä ja mitä on tämän elämän jälkeen.

Uskon Jeesukseen! Olen huomannut että monille tämä saattaa olla jopa kiusallisen hankalaa. Jumalasta vielä voi puhuakin, Hänhän on suuri ja mittaamaton, mutta Jeesus... Jeesukseen nimittäin liittyy se, että Hän on Vapahtaja, syntien anteeksi antaja, ja on vaikea puhua siitä henkilökohtaisesti, ellei ole tajunnut ja myöntänyt synnin tuhovoimaa ihan itsessään ja kohdannut Pelastajaa. Jeesukseen uskominen merkitsee myös sitä, että elämän arvot alkavat rakentua Raamatun arvoista eivätkä yleisen mielipiteen muotijutuista. Jeesus itse opetti niin, kutsui Hänen seuraajakseen.  Ahtauteenko? Ei vaan vapauteen!

Uskon Pyhään Henkeen! Jumala ei ole vain teoreettinen opinkäsitys eikä Jeesuksen seuraaminen ole oman yrittämisen varassa. Jumaluuden kolmas Persoona, Pyhä Henki, on arjessakin läsnä oleva Puolustaja, Neuvoja, Opettaja – Persoona, jonka kautta Jeesuksen todellisuus tulee uskovan arkeen. Kun Pyhä Henki täyttää uskovan,  Raamatun mainitsemat armolahjat alkavat toimia: ilmenee kielilläpuhumista, profetioita, sairaiden parantumisia ja muita Jumalan omilleen tarkoittamia lahjoja.  Mutta ennen kaikkea Pyhä Henki ”kirkastaa Kristusta”, käyttääkseni Raamatun ilmaisua. Se tarkoittaa, että Pyhä Henki kykenee tekemään Jumalan asiat ihmiselle niin selviksi, että ihminen tajuaa oman sisimpänsä tilan ja sen, että hän tarvitsee Jeesusta Pelastajakseen. Ja silloin on mahdollista maailman tärkein asia: voi avata koko elämänsä Jeesukselle Kristukselle, suurelle Rakkaudelle ja armolle!

Seuraavan kerran kun lausut uskontunnustusta, mieti, voisivatko ne sanat tuntua sydämessäkin eikä vain huulilla. Jos olet jo sisällä uskossa ja lausut uskontunnustuksen  uskosi tunnustuksena koko sydämestäsi, kiitä ja ole onnellinen! Omistat ikuisesti säilyvää rikkautta!

Näkökulmia aborttikeskusteluun

Paikallisessa Perhonjokilaakso-lehdessä on parin numeron verran kirjoitettu abortista. Kun minua pyydettiin ottamaan tähän keskusteluun osaa, kirjoitin asiaan alla olevia näkökulmia.

Näkökulmia aborttikeskusteluun

Parissa edellisessä Perhonjokilaakso-lehdessä on kirjoitettu ja keskusteltu abortista. Asia on iso ja syvästi koskettava. Sen vaikutuksia puretaan yhä jopa vuosikymmenien perästä, niin kuin ilmenee Itu-projektin nettisivustoista (Itu-projekti, apua yllätysraskaustilanteissa).

Raskaudesta puhuttaessa on tarpeen kerrata muutama fakta. Se pienenpieni sikiö, jolla ei vielä olisi mahdollisuutta kasvaa ja selvitä ilman turvallista äidin kohtua, on kuin tietotekniikasta tuttu mikrosiru, joka sisältää huikeat tietomäärät, kunhan se vain avataan. Tätä vertausta on käyttänyt erikoislääkäri, gynekologi ja kansanedustaja Sari Tanus  kuvatessaan ihmisen elämän alkutilannetta. Yhdeksän kuukauden aikana tämä ihmisen ”tietopaketti” sitten avautuu tiedosto tiedostolta, kunnes vauva syntyy ja alkaa sylihoitovaihe.  Eli se, mikä nähdään syntymän jälkeen, on ollut ”pakattuna” jo ihan siellä raskauden alussa.

Toinen tosiasia on, että sikiö ei ole äidin ruumista, se vain kasvaa ja kehittyy äidin sisällä, ensimmäisessä kodissaan. Mutta koti ei omista asukastaan, ei tämä ensimmäinen eivätkä myöhemmätkään. Lähtökohtaisesti jopa lain tehtävänä on suojata asukkaiden oikeuksia. Koti voi parhaimmillaan antaa rajattomasti rakkautta ja  suojaa ja kaikkea, mitä hyvään elämään tarvitaan, mutta se ei ole omistaja.  Myöhempinä vuosina asukas usein myös omistaa kodin, mutta kohtuvaiheessa hän vain viipyy hetken ja jättää sitten kodin – juuri äidille on suotu mahdollisuus antaa tuo tarvittava suojapaikka.

Onko kohdun asukki ihminen? Tämän kysymyksen mielettömyys paljastuu viimeistään siinä vaiheessa, kun joku kokee lähipiirissään tilanteen, jossa yritetään pelastaa keskosena syntynyt elämään. Joillekin 24-viikkoinen keskonen on lapsi, joka jo voidaan ja halutaan pelastaa kodin lämpöön, ja joillekin jopa siinäkin kasvuvaiheessa möykky, johon voidaan suhtautua ota tai jätä -periaatteella. Mielipiteiden erot muodostuvat arvopohjasta ja siitäkin, miten ympäröivä yhteiskunta asioita selittää. Siksi on tosi tärkeää, millä arvopohjalla maamme lakeja säädetään.

Haluan rohkaista kaikkia niitä, joiden eteen aborttikysymys tavalla  tai toisella tulee, kohtaamaan tämän päätöstilanteen siinä tietoisuudessa, että elämä kantaa! Siinäkin tapauksessa, että tilanteet tuntuisivat vaikeilta, on etuoikeus ottaa vastaan elämä. Kristityllä on vielä lisäksi se mahdollisuus, että hän voi rakentaa elämänsä sen luottamuksen varaan, että Jumalan apu ja siunaus voivat muuttaa ahdistuksenkin rikkaudeksi ja lohdutukseksi.  Tämän varassa monet perheet ovat kohdanneet haastaviakin tilanteita ja selvinneet. Elämään on tullut usein myös iloa pelätyn surun sijasta.

Minua kosketti vuosia sitten erään aikuisoppilaani tarina. Hänelle oli tullut yllätysraskaus, eikä kukaan lähtenyt tukemaan häntä, ei poikakaveri eikä pojan perhe eikä hänen oma perheensäkään. Lääkärikäyntikin oli suoraviivaisesti johtanut aborttipäätökseen. Sinä aamuna, kun toimenpide oli tarkoitus tehdä, paikalle ohjautui yksi lääkäri, joka kysyi, halusiko tämä nuori tyttö todella tätä. Vastauksena oli tuskainen purkautuminen, ettei halunnut mutta kukaan ei ollut tukenut toisenlaista ratkaisua. Abortti peruttiin, ja tämä äiti kertoi minulle vuosia myöhemmin olevansa niin kiitollinen ja ylpeä tyttärestään, jonka hän oli saanut. Elämä oli palkinnut!

Nyt kun Suomi on ylpeänä seissyt omien euroviisulaulajiensa rinnalla ja halunnut julistaa suvaitsevaisuutta, meillä ei pitäisi olla halua kieltää myöskään vammaisten syntymää. (suosittelen blogia aiheesta http://www.seurakuntalainen.fi/blogit/cam-joen_sillalta/1109/pertti_kurikan_nimipaivat_ja_olemassaolon_oikeus) Ellei elämän kunnioittaminen ole itseisarvona  sisimmässämme, siitä on loppujen lopuksi lyhyt matka myös muiden ei-toivottujen tapausten eliminointiin. Tämän kevään kansanedustajaehdokkaiden suhtautuminen eutanasiaan jo kertoo huolestuttavaa viestiä: yli puolet antaisi sille tukensa.

Raskauden alettua tarvitaan ihmisiä, sekä terveydenhuollossa että yksityiselämässä, jotka tukevat ja joiden kanssa voi nähdä tulevaisuuteen uskaltaen elää ja antaen lapsenkin elää. Mutta silloin kun olen sen vierellä, joka on abortin käynyt läpi ja purkaa sisintään, silloin on tuen aika. Silloin on oltu yhdessä kyyneleet silmissä ja etsitty tietä eteenpäin. Silloin tarvitaan Jumalan armoa ja lähimmäisten tukea.

Saara Tikkakoski, erityisopettaja

Ankkuroituneena – ei ajelehtimassa

Julkaistu Perhonjokilaaksolehdessä 7.5.2015

Ankkuroituneena – ei ajelehtimassa

Pari viikkoa sitten täällä jokilaaksossa kävi kiinalainen ”Veli Taivaallinen”, pastori Yun. Tämä mies, yksi maanalaisen seurakunnan johtajista (näissä kotiseurakunnissa on kymmeniä miljoonia jäseniä), tietää, mitä on olla vainottu ja kidutettu.

Kun olimme meillä kotona kahvipöydässä, hän kertoi vankeudestaan Myanmarissa, jossa hän vietti seitsemän kuukautta.  Olot olivat toivottoman kurjat, kuumeet polttivat, eikä vankilan sairaala paljon helpotusta tuonut. Yun kertoi, että hänen elimistönsä oli niin täynnä suolistoloisia, että madot työntyvät ihosta läpi.

Vapautuminen oli lähes mahdoton haave. Joka päivä kuoli viereltä monia vankeja epätoivoisen tilanteen ja olosuhteiden murskaamana. Mutta veli Yun kertoi kulkeneensa sairaanakin toisten vankien luona ja rukoilleensa heidän puolestaan. Mikä hänet piti pystyssä?

– Toivo, sanoi veli Yun, minä selvisin, koska minulla oli toivo!

Raamattu puhuu toivosta sielun ankkurina. Aloin kerran, kun elämän olosuhteet puristivat rankasti, tutkia toivoa. Aloin seurata tätä ”ankkuriköyttä” selvittääkseni, mihin se oikein johtaa, sillä Raamatussa on maininta, että ”se ulottuu esiripun sisäpuolelle asti”, mikä selvästikin viittasi Vanhan testamentin ilmestysmajaan. En nyt selvitä tutkimukseni monia rikkaita yksityiskohtia, mutta löysin ankkuriköyden pään: lopputuloksena oli, että löysin Jeesuksen armoistuimelta. Toivo ei liittynytkään vain tuonpuoleiseen elämään, sitten joskus kohdattavaan ikuisuuteen, vaan se liittyi Persoonaan, suureen Rakkauteen juuri tässä hetkessä.

Toivon ankkuri vetää ihmisen kohtaamaan Vapahtajaa, jolla on ennen kaikkea valta sanoa, että ”sinun syntisi annetaan anteeksi” ja jolla on valta myös ratkaisevasti vaikuttaa ihmisen elämän asioihin.

Otan jonkun ajatuksen viime sunnuntain saarnasta, jonka aviomieheni piti seurakunnassa: Kaikki ovat ankkuroineet elämänsä johonkin. Mutta jos on ankkuroitunut ajalliseen, siihen mitä silmä näkee ja mitä voidaan mitata maailman valuutoissa, niin silloin, kun nämä varmuudet pettävät, myös ankkuri irtoaa. Terveys, turvallisuus, toimeentulo ja ihmissuhteet ovat valtavan tärkeitä asioita, mutta niidenkään lujuuden varaan ei voi toivoaan kiinnittää.

Usko-toivo-rakkaus on varmaan useimmille tuttu sanatrio. Uskon kautta syntyy yhteys elävään Jumalaan, täydelliseen Rakkauteen. Ja toivo on Raamatun kielikuvan mukaan tuo sielun ankkuri. Se ei päästä meitä ajelehtimaan myrskyn mukana ja tuhoutumaan.  Toivon ankkuri vetää meidät Jeesuksen, Vapahtajan luo, Hänen rakkautensa sisäpiiriin. Silloin ihminen ei enää ole vain oman itsensä varassa eikä toistenkaan avun tai armottomuuden varassa.

Tätä toivoa tarvitaan erityisen paljon silloin, kun kipeisiin asioihin ei saada haluttua vastausta, silloin kun elämän olosuhteet saattavat ahdistaa kuten veli Yunin vankilakokemukset. Toivo, joka on ankkuroitu Kristukseen, voi silloinkin täyttää sydämen, sillä siinä on kyse Persoonasta, joka on läsnä meidän tuskissammekin. Ja kerran voi Hänen kanssaan ylittää turvallisesti jopa elämän ja kuoleman rajan. Pelastettuna.

Mutta mahdottomuuksistakin voi vielä aueta tie eteenpäin. Veli Yun pääsi Myanmarin vankilasta ulos, ja jo sitä ennen hän oli käsittämättömän ihmeen kautta päässyt kävelemään ulos Kiinan huippuvarmasta vankilasta. Toivon Jumala kykenee tekemään myös ihmeitä! Mutta suurin ihme on sittenkin se, kun ihminen saa sydämeensä Jumalan rauhan.

saara.tikkakoski@gmail.com

Taivutaanko huutomyrskyssä?

Taivutaanko huutomyrskyssä?

 

Suomessa on viime vuodet kuulunut kärjekkäitä vaatimuksia, että meidän maamme pitäisi päästä irti kristillisten arvojen otteesta. Sitä huudetaan suhteessa seurakuntiin, uskonnonopetukseen, jopa koulujen juhlien sisältöihin, se huuto kuuluu seksuaalietiikan puolella, aborttikysymyksissä, avioliittokysymyksissä. Seurakuntiin ja Raamattua arvostaviin ollaan iskemässä räikeästi leimaavia luokituksia: vanhoillinen, edistyksen jarru, menneisyyden fossiili, tiukkapipo ja niin ja niin ja niin edelleen.

Nyt olisi nostettava stop-merkki ja pysähdyttävä miettimään, mikä on se 10 käskyn sisältö, jonka arvopohjalle meidän maamme perustuslaki on suurelta osin alun perin rakennettu. Onko kyse kahleesta vai sittenkin eduista?

Sivistysvaltion linjauksiin kuuluu taata pyhänä pidettävien asioiden kunnioitus. Sen lisäksi kaikki tarvitsevat elämän suojelua, turvaa kodeissaan, turvaa väkivallalta, oikeutta lepoon ja virkistykseen työviikon päätteeksi, oikeutta elää rauhassa toisten lähellä, kunnioitusta vanhuudessa. Valtiotieteiden tri Jouko Jääskeläinen on todennut osuvasti, että 10 käskyä on moderni ihmisoikeuksien julistus. 

Haluan nostaa esille muutaman ajankohtaisen aiheen, joissa kristillinen etiikka voi oikaista harhaantunutta kurssia. 

Kristillinen arvopohja kunnioittaa elämää sen alkuhetkistä lähtien. Elämä on korvaamattoman arvokas – hedelmöitymisestä lähtien.  Lainsäädännössä tarvitaan tekoja, jotka suojelevat elämää eivätkä pakota ketään sen lopettamiseen ja antavat rohkeutta elää. Uusi eduskunta saa käsiteltäväkseen Omantunnon vapaus -aloitteen, jossa haetaan terveydenhuollon ammattilaisille oikeutta olla päättämättä pienen ihmisen elämää – niin pienen, että hän ei voi edes itkullaan osoittaa hätäänsä aikuisten julmuuden kohdatessaan. Pidä huoli, että sinun valitsemasi kansanedustaja puolustaa elämää myös käytännössä.

Elämän ehdoton kunnioitus ulottuu vanhuuteen ja sairauteen asti. Eutanasialle emme taivu, sille ehdoton ei. Sen sijaan kaikille on järjestettävä mahdollisuus lohdulliseen saattohoitoon, jossa ihmistä kunnioittaen huolehditaan sekä riittävästä kivunlievityksestä että henkisestä turvasta. 

Myös avioliittolainsäädännössä tarvitaan nyt kristillisen arvopohjan mukaisia tekoja.  Viimeaikaisessa keskustelussa ei nimityksistä huolimatta ole kysymys tasa-arvosta vaan avioliiton uudelleen määrittelystä. Tasa-arvon ja parisuhdelain mukaisesti meillä saa kukin elää sellaisessa parisuhteessa kuin haluaa, mutta avioliitto-käsite kuuluu kansainvälisesti ja historiallisesti miehen ja naisen väliseen liittoon ja on se pohja, jolle perhe ja koko yhteiskunta rakennetaan. 

Hetki sitten julkisuuteen noussut tieto nimilain muutossuunnitelmista kertoo selvästi, mihin suuntaan avioliittolain muutos on koko yhteiskuntaa viemässä ja mitkä ovat sen kerrannaisvaikutukset. Se vaikuttaisi lainsäädäntöön laajasti, myös opetussuunnitelmiin ihan esikoulusta lähtien ja jopa nimilakiin. Tytöllä ei olisi oikeutta olla vain tyttö, eikä pojalla poika – pitäisi lapsesta asti varautua siihen mahdollisuuteen että olisikin jotain muuta – nimeä myöten.

 Suvaitsevaisuuden vaatimusten keskellä ilmenee erityistä suvaitsemattomuutta silloin, kun joku vakaumuksen kristitty avaa suunsa. Esimerkkinä voi mainita vaikkapa tämän avioliittokeskustelun. Moniavioisuudenkin vaatimus on ”suvaitsevaisille” kuin läpihuutojuttu, mutta miehen ja naisen välisestä avioliitosta kiinni pitäviin kohdistuu vihaisia syytöksiä.

On aika herätä tajuamaan tilanne ja antaa tulevissa vaaleissa ääni niille, jotka eivät taivu huutomyrskyn vietäviksi. On aika herätä, niin ettei marginaali-ilmiöistä tehdä normeja.

Rohkeutta suomalaiset! Kristillinen arvopohja on edelleenkin voimatekijä, jonka varaan uskaltaa rakentaa. Se suojaa ja vie eteenpäin koko yhteiskuntaa – lähimmäistä kunnioittaen.

Yhteistä hyvää rakentamassa

Julkaistu Perhonjokilaaksolehdessä 12.3.2015

Ikkunat ja ovet avautumassa

Kun yhdet ovet sulkeutuvat, toiset voivat avautua. Vetelissä entiset Nordean tilat ovat muuntumassa ihan toisenlaisiin käyttötarkoituksiin. Talkoolaiset tekevät hommia saadakseen aikaan moninkertaista hyvää. Hankkeesta käytän tässä työnimeä ”Toivon ovet” (huom., vain työnimi!). Toivon mukaan ne avautuvat kohta monelle taholle: lähelle lähimmäisten kohtaamiseen ja mielen virkistykseen, ja sitten myös kauas, ihan merten yli, sinne missä pienelläkin avulla saadaan aikaan elämän suuruisia muutoksia.

Lähetyskirpputori eli lyhyesti Lähetystori, joka yhden ison ikkunan takana on rakentumassa, yhdistää avauduttuaan paikallisten ihmisten tarpeen ja tarjonnan mahdollisimman edullisesti. Toisen ikkunan taakse on tulossa Lähetystorin ”olohuone”, mukava pysäkki istahtaa ja lukea lehtiä tai jutella jonkun kanssa vaikka ostosten keräilyn välissä tai toista ostajaa odotellessa. Kolmannen ikkunan takaa löytyy sitten café, paikallisittain sanottuna kahavila, paikka, jossa saa pysähtyä kahvi- tai teehetkelle ja toivon mukaan voi kokea viihtymistä ja virkistymistä. Ja joka ikkunan takana on mahdollisuus kokea olevansa osallinen avun antamiseen – ja ehkäpä myös sen saamiseen.

Jää koettavaksi, miten paljon jokilaakson väki ja ohikulkijat ja täkäläisten vieraat ja tänne palaavat sukulaiset tulevat toisiaan kohtaamaan näiden ikkunoiden takana. Mutta minua itseäni lämmittää jo valtavasti ajatukset näistä mahdollisuuksista. Mutta sen lisäksi menen jo ajatuksissani kauas, vaikkapa Afrikan kyliin. Jätän kirpputorin ja kahvilan ja lähden katsomaan, mitä siellä kohdataan.

Joku päivä sitten sain viestin ja kuvan Keniasta, jossa pariskunta seisoo mustien tuhkakasojen edessä. Kristityn perheen koti oli edellisyönä poltettu ja samalla paloi satoja kiloja viljaa, tulevien kuukausien ruuat. Se oli hintaa siitä, että he uskalsivat, vainoista huolimatta, kertoa Jeesuksesta, jonka rakkauden sanoma oli muuttanut heidän koko elämänsä. Jos itse olisimme siinä tilanteessa, miten syvästi koskettaisi se tieto, että jostain kaukaisesta maasta ulottuisi auttava käsi hätätilanteeseen.

Entä pikku Muhammedin kaltaiset lapset, joita on lukemattoman monia. Juuri äsken näin viime viikolla otetun kuvan hänestä, onnellisen näköisestä pojasta suomalaisten ystäviensä seurassa. Vielä joku aika sitten tämä Muhammed oli kuin koiranrakki sukulaisten nurkissa, sairas lapsi, jolle ei ollut petiä eikä edes paikkaa sukulaisten pöydässä, pihalla sai syödä jos sai.  Mutta nyt hänellä koti orpokodissa, on oma sänky, on ruokaa ja hän on saanut AIDSiinsa hoitoa, kun suomalaisen perheen rakkaus ulottui Muhammedin tuskaan asti.

Entä ne lapset, joilta Isis tai muut hirmutekijät ovat vieneet isän tai veljen tai äidin tai kaikki... Jos oma lapseni olisi heidän osassaan, toivoisin koko sydämestäni, että jossain joku välittäisi heidän hädästään.

Palataan Toivon ovien ja ikkunoiden luo. Jeesus sanoi kerran: ”– – minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Tekojen mittareina ei aina olekaan se arvo, joka voidaan määritellä ihmisten valtakuntien valuutoissa. Mikä huikea näkymä, että jopa kirpputoriostoksella tai lahjoittamalla Lähetystorille tavaraa tai talkootyöllä tai kahvikupillisella voi olla osallisena semmoisissa asioissa, jotka muuttavat maailmaa, ennen kaikkea sydämiä.

Ja kaikkein paras päivä minulla on silloin, jos oma sydämeni on avoin Jumalan kosketukselle ja Hänen muuttavalle työlleen.

P.S. ”Toivon ovet” on todellakin työnimi, lopullista nimeä ei vielä ole julkistettu

Yhdessä ja yhteydessä

Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 15.1.2015

Yhdessä ja yhteydessä

Perjantaina tein pannareita, sillä taloon oli taas kerran tulossa väkeä. Näitä koti-iltoja, joita meilläkin vuorollamme pidetään, voisi kutsua rukousilloiksi tai vaikka yhteyden illoiksi. Niiden elementteinä on yhdessä olo, toisten kohtaaminen, asioiden jakaminen yhdessä, Jumalan rohkaiseva Sana ja rukouksen voima.

Kun paistan pannaria tai leivon sämpylöitä iltaa varten ja katan pöytää nätiksi, tunnen aina iloa. Monta hoitavaa hetkeä on koettu jo siinä, kun on istuttu pöydän ympärillä ja jaettu ihan arkisia asioita ja juteltu ja naurettu. Me ihmiset tarvitsemme toistemme kohtaamisia, tietoisuutta ja kokemusta siitä, että ei olla yksin. Ja uusikin tulija otetaan lämmöllä vastaan ja iloitaan kaikista.

Mutta arkirupattelun lisäksi on etuoikeus olla kokemassa sellaista, joka ulottuu syvemmälle kuin vain toistemme tarjoamaan yhteyteen. Kun istutaan olohuoneeseen, kuka millekin tuolille tai sohvan nurkkaan, asetutaan tietoisesti kohtaamispaikalle. On sydämen halu viipyä hetki sen Sanan ääressä, joka on elävän Jumalan viesti ihmiselle, Hänen rakkauden kirjeensä. Raamatun sanoma on muuttanut miljoonien kohtalon. Ja kun rukoillaan, tehdään se siinä tietoisuudessa, että ei puhuta vain toisillemme vaan läsnä on Hän, jolla on sydäntä kuulla ja olla voimallinen Vapahtaja.

Omien asioiden lisäksi on monta kertaa rukoiltu niiden puolesta, jotka ovat lähettäneet jotain kautta oman rukouspyyntönsä. On rukoiltu vaikeiden elämäntilanteiden puolesta, lasten puolesta, sairaiden puolesta ja kansamme puolesta.

Jokaisesta rukousvastauksesta kiitetään Jumalaa. Vain Hän voi tehdä yliluonnollisia tekoja. Aina ei saada mitä on pyydetty. Mutta aina saadaan täyttyä siitä tietoisuudesta, että asiat ovat elävän Jumalan käsissä.

Mutta jaan tähän yhden kokemuksen Jumalan yliluonnollisesta vaikutuksesta. Olimme joitakin vuosia sitten ihan spontaanisti kokoontuneet seitsemän hengen ryhmänä veteliläisen pariskunnan luo rukoilemaan. Rukouksen aikana yksi henkilö sai tiedon sanat Pyhän Hengen vaikutuksesta (ks. 1. Kor. 12:8), että jollain oli vatsa kipeä ja siellä oli sellaista, mikä ei sinne kuulunut. Hän kehotti kipeänä olevaa laittamaan käden kipukohdalle, Jumala haluaisi parantaa. Me muut emme jostain syystä kiinnittäneet siihen huomiota, mutta yksi mies joukostamme oli parhaillaan vatsakivuissa, vaikka ei ollut halunnut kertoa niistä kenellekään. Niitä oli kestänyt lisääntyvästi jo muutaman päivän ja tuntuivat nyt viiltävinä aaltoina. Hän kertoi myöhemmin, että oli varovasti nostanut päätään ja katsonut, laittoiko joku muu kättään vatsalle. Mutta ei, kaikki olivat keskittyneitä rukoukseen. Sitten hän oli hiljaa tehnyt kehotuksen mukaan, ja tapahtui niin kuin Pyhä Henki on viestin antanut. Kaikki kipu poistui.  Vasta kahden viikon jälkeen hän kertoi muillekin, mitä oli tapahtunut, sillä hän tahtoi varmistua siitä, että paraneminen oli todellista. Kivut eivät ole palanneet. Tämä henkilö elää edelleen täällä jokilaaksossa ja voi vakuuttaa tapahtuneen todeksi.

On etuoikeus ja ilo kokoontua yhteen Jeesuksen nimessä ja tietää, että silloin myös Hän on paikalla lupauksensa mukaan. Annan lukijalleni kauaskantoisen vinkin: etsiydy niiden joukkoon, jotka uskovat Jumalan mahdollisuuksiin ja mene sellaisiin kokoontumisiin, joissa puhutaan elävälle Jumalalle. Pääset osalliseksi taivaan suunnitelmista.  Ja sekin on rikastuttavaa, että saa kerta toisensa jälkeen kokea toisten kanssa yhdessä olemisen iloa ja kiitollisuutta lähimmäisistä.