Pyörä Jumalalle!

Tämä kolumni (julkaistu RV:ssä kesä/heinäkuussa 1997) on kirjoitettu aikanaan akuutin haasteen edessä, mutta sen periaatteita voitaisiin varmaan edelleenkin soveltaa...

Perhe  voi ostaa pyörän Jumalalle!

Yhdeksänvuotiaallamme oli keväällä liian pieni pyörä. Isänä ja äitinä tajusimme sen. Pitää päästä kouluun ja kavereille elämään pyörän kanssa onnellista lapsen elämää. Pakattiin lapset autoon ja lähdettiin hakemaan. Kokeiltiin kokoa ja keveyttä, kelpuutettiin värit ja tehtiin kaupat. Osa hinnasta tuli sopimuksen mukaan lapsen maksettavaksi, mutta tietysti isä ja äiti ovat valmiit maksamaan siitä, että näkevät ilon lapsensa kasvoilla.

Tulimme eilen illalla konferenssista. Sielläkin näin kasvot ja kuulin sanoja. Ne olivat lempeät lähetyssaarnaajan kasvot, mutta niillä oli huolia. Tajusin, että ne olivat nähneet paljon vastuuta ja suunnattoman määrän työtä, jota oli ollut vaikea tehdä, kun ei ollut välineitä. Ja taas oli kyse pyöristä.

Ja minä äiti, joka tänä keväänä olen mennyt monien uskovaisten äitien tavoin kauppaan ostamaan pyörän lapselleni, sain piston sydämeeni. Minulle näytettiin lähetysosastolla kuva evankelista Timoteuksen perheestä. Kotona on kymmenen lasta. Timoteuksella on Etiopian kylillä 200-jäseninen seurakunta ja kuusi rukouspiiriä ympärillään. Evankelista, veljemme, tekee siellä työtä meidän puolestamme. Kävelee puskissa, käyttää elämänsä evankeliumin palveluksessa, näkee meidän puolestamme vaivaa – kävellen. Kotona ei ole pyörää, autosta puhumattakaan. Näitä evankelistoja on siellä ainakin 80. Kukaan meistä ei kävelisi täällä 20 kilometriä rukouskokousta pitämään. Lapsemme ajavat kouluun pyörällä.

”Pitäkää pyhien tarpeet ominanne”, sanoo Jumala. On meidän, 50 000 helluntailaisen, häpeä, jos lähettimme täytyy aina vain kantaa huolta 80 pyörästä, joita ei pystytä ostamaan!

Miten perheet voisivat vastata tähän lähetyshaasteeseen? Ihan niin kuin vastaamme omien lastemme tarpeisiin! Meillä isillä ja äideillä on nyt konkreettinen mahdollisuus kasvattaa perhettämme lähetysvastuuseen. Teemme näin:

Kokoamme väkemme kasaan. Kerromme tästä tarpeesta, että Jumala tarvitsee nyt pyörää meidän perheeltämme. Isä ja äiti ottavat tietysti päävastuun asiasta, mutta annamme myös lapsille mahdollisuuden kokea syvää iloa, kun jokainen saa antaa jotain omastaan.  100 perhettä voi antaa 1000 markkaa (n. 167 €) polkupyörään – sillä saa hyvän – ja taloudellisesti vaurastuneet isät voivat antaa 20 000 markkaa (n. 3 365 €) moottoripyörään. Tällaisia tekoja vartenhan Jumala on menestymistä antanut, tämähän on Raamatun oppi!

Meidän puheemme ja uskomme täytyy päästä konkretisoitumaan. Ja seurauksena on iloa meille, tietoisuutta siitä, että elämällämme ja työllämme on tarkoitus.

Meillä vanhemmilla on vastuu omista lapsistamme. Vastuu, että voimme herättää heissä jumalallista vastuunkantoa, joka tulee heidän elämänsä siunaukseksi. Annetaan heille malli perheestä, joka on valmis myös uhraamaan. Voimme antaa lapsemme sillä tavoin Jumalalle, että annamme heille opetusta ja tehtäviä, joissa Jumalan asiat ja sanat tulevat heitä lähelle. Sitten Jumala itse alkaa heille puhua. Meillä ei olisi perheinä varaa jäädä Jumalan suunnitelmien sivustakatsojiksi.

Äsken tätä kirjoittaessani kiertyi kuopus kainalooni. Kokeilin kirjoittamani tekstin toimivuutta. Kerroin seitsenvuotiaalle, että Jumala tarvitsee pyörän. Hämmästynyt ilme nousi kasvoille. Kerroin etiopialaisista evankelistoista, jotka kävelevät kokouksiin. Kerroin, että jos ostamme heille pyörän, voimme ostaa pyörän Jumalalle. Lapsen äänessä oli iloa ja ihmetystä, kun hän sanoi:

– Minä en oo tienny sitä!

Vainottuja mutta sittenkin voittajia

Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 3.1.2014

Vainottuja mutta sittenkin voittajia

On hätkähdyttävää, että jouluun, rauhan ja ilon suurjuhlaan, kuuluu myös traagisesti kuolleen muistopäivä. Viikko sitten vietetty tapaninpäivä on muutakin kuin pidennettyä joulunaikaa. Monet tietänevät mutta aika harvat muistavat, että se on myös ensimmäisen marttyyrin, Stefanuksen, muistopäivä. Tähän on kuitenkin vahvat perusteet. Joulun kirkkauden sanoma on aina haastanut pimeyden voimia.

Marttyyrius ei valitettavasti ole mennyttä historiaa. Suomesta katsottuna asia saattaa näyttää siltä, kun meillä on ollut se siunaus, että perustuslaki on taannut uskonnonvapauden. Tosin täälläkin on ollut ihan selvästi nähtävissä, että ainut ryhmä, jota suvaitsevaisuuden puolesta huutajat eivät suvaitse, on vakaumuksen kristityt. Viime vuoden mediamylläkät kertoivat tästä karua faktaa. On pelottavan lyhyt matka siihen, että meilläkin alkaa vainon kirves tavalla ja toisella heilua.

Maailmanlaajuisesti kristittyjä vainotaan avoimen rajusti enemmän kuin mitään muuta uskontokuntaa maailmassa. Joka vuosi tuhansia kristittyjä menettää henkensä uskonsa vuoksi, tänäänkin on jo tullut marttyyreja.

Tämän tosiasian voi niin halutessaan ohittaa aika kevyesti. Se on suurelta osin vaiettu asia, tapaninpäivästä huolimatta. Yleensä media ei tee isoa juttua niistä väkivaltaisuuksista, joita kristityt eri puolilla maailmaa kohtaavat. Muusta pienestäkin kohistaan mutta tästä vaietaan. Ja yksilön on helppoa ohittaa asia silloin, kun se on tarpeeksi kaukainen. Mutta kun se tulee niin lähelle, että pitää kädestä sitä, joka on ollut hengenvaarassa uskonsa takia ja kuulee hänen elämäntarinansa ja rukoilee yhdessä hänen kanssaan, kaukainen tulee lähelle, ihan omaan sydämeen asti.

Olen haastatellut Etiopiassa Tair-nimistä nuorta miestä, jonka elämäntarina oli koskettava. Hän oli ollut yhteisössään hyvin toimeentuleva perheenisä, oli töitä ja vaikutusvaltaa – siihen asti, että hänestä tuli kristitty.  Sen jälkeen perhe hylkäsi hänet, yhteisö työnsi hänet ulos, oma isä uhkasi tappaa hänet. Hänet vietiin turvaan vihamielisestä ympäristöstä toiselle puolen maata Mutta kun me tavattiin Tair, hänen kasvonsa säteilivät iloa ja lämpöä. Ja hän halusi palata takaisin niiden luo, jotka olivat halunneet tappaa hänet – mukanaan rauhan viesti. Tair oli löytänyt Jeesuksen, jonka syntymää me olemme juuri juhlineet. Mutta Jeesus ei ollut hänelle vain seimen lapsi vaan väkevä voima, joka kantoi häntä silloinkin, kun ihmisten vaino sivalsi hänen elämäänsä.

Olen hyvästellyt Etiopiassa ystäväni, nuoren Indiran, lesken, jonka aviomies oli kuollut vainoissa. Indira oli palaamassa takaisin kyliin, joissa häneen suhtauduttiin vihamielisesti. Mutta Indiralla oli mukanaan anteeksiannon sanoma. Hänen sydämensä oli täynnä rauhaa. Minä itkin.

Itkin myös silloin, kun vuosi sitten joulun alla saatiin etiopialaisilta ystäviltämme viesti. Heidän luokseen oli saapunut Addis Abebaan jemeniläinen perhe. Isä oli joitakin aikoja aiemmin löytänyt Jemenissä Jeesuksen, mikä oli hänen yhteisössään anteeksiantamaton rikos. Hän ei pystynyt salaamaan uutta uskoaan, kun se täytti hänet niin suurella ilolla. Isä vangittiin ja häntä painostettiin kieltämään Kristus. Hän ei taipunut. Mutta vangitsijat löysivät hänen 7-vuotiaan poikansa, pahoinpitelivät hänet ja toivat hänen raajat murskattuina äidilleen – kuolleena. Perhe oli jotenkin päässyt pakenemaan ja oli nyt ystäviemme hoidossa. ”Mutta isä haluaa palata omaan maahansa perustamaan seurakuntaa sinne, missä hänen marttyyripoikansa veri on vuotanut”, ystävämme kirjoitti.

Tänä jouluna seurakunnassamme kerättiin ”Joululahja Jeesukselle”. Se annettiin Joulun sankarille Hänen kärsivien veljiensä ja sisartensa kautta. Jeesus sanoi, että minkä teemme yhdelle hänen veljistään, teemme Hänelle. Nyt niillä varoilla ollaan hankkimassa Keniassa ja Etiopiassa ruokaa vainotuille, mahdollistetaan tarvittaessa heidän pakomatkojansa, hankitaan ehkä vuohi tai pari perheen elatukseksi, mahdollistetaan lasten koulutusta.

Vainotut sisaremme ja veljemme ovat lohdutettuja tuesta, mutta heidän asenteensa vainoissa puhuttelee syvästi sydämiämme. Kenialainen 85-vuotias vanhus puki sen koskettavasti sanoiksi kärsittyään nälkää, kun yhteisö oli hyljännyt hänet sen jälkeen kun hänestä oli tullut kristitty:

– Mieluummin nälkäisenä mutta kristittynä kuin kylläisenä ilman Kristusta.

Voittajan sanoja! Mutta koskettaako sinun sydäntäsi? Liity auttamaan ja rohkaisemaan vainottuja.

Perille!

 Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 28.11.2013

Perille!

Olin reilu viikko sitten seuraamassa Istanbulissa, kun maratoonarit saapuivat maaliin. Kaiken kaikkiaan 120 000 juoksijaa/kävelijää oli lähtenyt taipaleelle, osa maratonille, suurin osa lyhyemmille matkoille. Olin itse kävellyt 15 kilometriä ja tullut sitten seuraamaan pitkänmatkanpuurtajien voiton hetkiä. Jokaisella 42 uuvuttavaa kilometriä takana, mutta nyt nämä onnelliset olivat pääsemässä perille, jokainen voittajana. 

Maalisuoran auetessa ei kukaan näyttänyt pohtivan reitin vaikeuksia, suorastaan ylivoimaisuuksia, ei sitäkään, että tarkemmin ajatellen jalat ja koko kroppa vaikeroivat tuskasta. Maalisuoralla näkyi riemullisia ilmeitä, hurjaa iloa, onnistumisen säteilyä. Yleisö hurrasi ja kannusti. Oli mahtava kokemus jakaa näitä huippuhetkiä.

Istanbulin-reissu merkitsi meille aviomieheni Arin kanssa palaamista vuoden takaisten dramaattisten kokemusten tapahtumapaikoille. Samalla kohtaa, jossa maratoonarit tulivat maaliin, viime vuonna Ari oman 15 kilometrin juoksunsa jälkeen kaatui sydän pysähtyneenä maahan.   

Voin yhä palata siihen tuskaan, joka täytti joka solun minussa, kun sain tiedon tapahtuneesta. Kuulin, että Ari oli elvytetty mutta oli tajuttomana hengityskoneessa... Liki 3000 kilometriä lentokoneessa on pitkä matka itkeä ja rukoilla ja kokea menettämisen kipua.

Kiitos Jumalalle ja lääkäreille ja ensiaputiimille ja ystäville, jotka rukoilivat ympäri maailmaa, sain Arin takaisin. Tiedän, että moni puoliso ei ole saanut. Suren heidän kipuansa ja rukoilen lohdutusta, sillä voin aavistella jotain menettämisen tuskasta. Mutta Ari palasi ja nyt kiitän.

 Tiedän että hän olisi ollut valmis lähtemään, mutta minä en olisi ollut valmis päästämään. Halusin pitää hänet yhä vierelläni – arjen rutiinissa, erityisten hetkien hohteissa, iloissa, vaikeuksissa, kaikessa. Kiitän että ollaan yhä elämän matkalla, yhdessä.

Mutta seuratessani maratoonarien viimeisiä riemullisia metrejä siirryin mielessäni siihen hetkeen, joka kerran on kaikilla edessä.  Siihen kun ikuisuus aukenee – kun edessä on se todellisuus, että elämä ei päätykään kuolemaan. Se joka on täällä tunnustanut Jeesuksen Herrakseen ja saanut Hänen kauttaan syntinsä anteeksi ja osallisuuden Suuresta Pelastuksesta, näkee edessään jotain käsittämättömän suurta.

Ikuisuuden fanfaarit soivat. Voisin kuvitella, että siellä on vastaanottajia riemuitsemassa, kirkkauden valtavat joukot ovat nousseet katsomoissaan ylös. Ne ylistävät Vapahtajaa. Takana maailma, takana myös tappiot, hiertymät, uupumukset. Takana omat heikkoudet. 

Uusi maailma aukenee sen perusteella, mitä Vapahtaja on tehnyt, Hänen armostaan. Usko vaihtuu näkemiseen, ja täydellinen Rakkaus, Jeesus Kristus, on itse ottamassa vastaan.

Silloin ei ole mitään merkitystä sillä, mitä mieltä muut ovat olleet Raamatusta ja Jumalasta, ei ateistin perusteluilla, ei epäilijän kyynisyydellä, ei myöskään tapakristillisyyden vaatimuksilla mukautua yleiseen mielipiteeseen. Se usko, jonka varaan sydämen kristitty laittoi koko elämänsä, on johtanut huikaisevan kirkkaaseen todellisuuteen.

Pelastettu on saapunut perille - sinne, missä kyyneleet eivät vuoda. Siellä ei pahuus sokaise sydäntä eikä voi johtaa harhaan. Siellä ei ole kuolemaa.

Istanbulin maali oli juoksijoille tärkeä. Mutta omaa sydäntäni kosketti tulevaisuuden huippuhetki. Vaikka minusta ei tule maratonjuoksijaa, voin itsekin olla todellinen voittaja. Jos siirryn ikuisuuteen Kristukseen uskovana, silloin räjähtää koko taivaallinen katsomo ylistysriemuun. Jos sen voiton menettäisin, se olisi elämäni ja ikuisuuteni katastrofi. Jeesuksen kautta voi jokainen päästä perille.