torstai 10. joulukuuta 2020

Olisiko tarvetta sydämen joulusiivoukselle?

 Julkaistu Perhonjokilaaksolehdessä 10.12.2020


Olisiko tarvetta sydämen joulusiivoukselle?


Sunnuntain pitkällä ajomatkalla kuunneltiin aviomiehen kanssa netistä jumalanpalvelusta, jossa tytär miehensä kanssa oli puhumassa. Puheessa oli ilmaus, josta omassa mielessäni lähti versomaan lisäajatuksia. Tyttären luvalla käytän samaa sisimmän siivous -teemaa.


Minulle on juhlaan kuulunut aina tavallista viikonloppua tarkempi siivous – varmaan siksi, että omassa epätäydellisen perheenäidin maailmassa siihen on ollut suurta tarvetta. Ajan myötä olen kyllä alkanut tinkiä niistä vaatimuksista, joita löytyy suljettujen ovien takaa, mutta yhä juhla on meillä erilainen kuin arki – se maistuu ja tuoksuu ja näyttää juhlalta. Haluaisin että meillä voi viihtyä vieraat ja oma väki.


Enkä tällä vaadi toisilta mitään, kullakin on omat tapansa tehdä mieluista oloa.


Mutta entä kaikkein tärkein osa elämästä? Tarvitseeko sisin siivousta? Onko sisimmän huoneissa raikasta puhtautta ja kutsuvaa viihtyisyyttä vai onko siellä semmoista kaaosta, että kun pikkuisen raottaa jotain ovea, päälle vyöryykin tunkkaisuutta ja hylkykamaa? Tai onko siellä niin salaisia komeroita, että koko elämä räjähtäisi, jos ne ovet aukenisivat? Tai onko sisimmän ovet lukittu niin lujasti, että sinne lämpöön ei muilla ole asiaa – vai onko siellä lämpöä ollenkaan vaan itselläkin ihan paleleva olo?


Ja näin joulun alla tärkein kysymys: onko joulun Jeesuksella kulkuoikeutta ja asumisoikeutta sisimmässä? Lauletaan kyllä heinistä härkien kaukalon ja siitä, kun nukkuu lapsi viaton, mutta entä kun Hän pyytää sisäänpääsylupaa elämään? Pysyvätkö ovet kiinni?


Ehkä olemme ymmärtäneet jotain väärin. Joulun Jeesus ei pyri elämään tarkastajaksi tai vaatimusten esittäjäksi vaan taivaallisen lahjojen antajaksi. Sillä kun Hän astuu sisimmän tupaan, Hänen mukanaan tulee valo ja puhtaus. Hän sanoo jopa majesteetilliset sanat että sinun syntisi annetaan anteeksi.  Hän käy käsiksi elämän luurankokomeroihin ja puhdistaa ne. Hän ei häpäise meitä vaan käsittelee armollisesti kipeät kohtamme.


Hän ei mittaa meitä sen mukaan, miltä näytämme tai miten näyttävät pihapiirit meidän asumuksellamme on. Häntä kiinnostaa se, että voisi antaa sisälle rakkauden lämpöä ja toivoa ja lupauksen siitä, ettei jätä meitä silloinkaan, kun elämän peittää synkkääkin synkemmät varjot ja myrskyt ujeltavat ja repivät pihapiiriä.  Hän lupaa olla kanssamme silloinkin, kun on aika jättää maanpäällinen tupa ja lähteä ikuisuuden rajan taakse.


Ehkäpä tänä vuonna olisikin ovien avaamisen ja sisimmän joulusiivouksen aika!


Saara Tikkakoski – yksi jonka sisin on paljon tarvinnut puhdistusta ja valaisua

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Kiitän ystävistä


Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 2.7.2020


Kiitän ystävistä

Toukokuussa minulla oli viimeinen työpäivä erityisopettajana Vetelissä. Olen kiitollinen joka opevuodestani. Kirjoitin facebook-sivulleni, että olen tykännyt työstäni ja työpaikastani. Se on minun julkinen ”työtodistukseni” työnantajalle ja työyhteisölle. Kiitos!

Vieläkin lämmittää työkavereiden järjestämä huikea päivä. Niin totta se, miten he olivat sanoittaneet yhteistä aikaamme: ”Monet ovat matkan varrella muuttuneet rakkaiksi ystäviksi.”

Ystävyys on luottamusta. Se on rohkaisua. Se on kipeiden asioiden jakamista ilman että tulee haavoitetuksi. Se on myös arkea, sitä että voidaan rinnakkain tehdä omat hommat – ja joskus toisenkin – ja selvitä päivästä toiseen. Ystävyys ei ole puukotusta selkään eikä sydämeen.

Harmaaseen päivään voi välähtää kirkasta, kun kohtaa toisen hyväksyntää ja hyviä sanoja. Sisäinen arkuus ja epävarmuus hellittää, kun kuulee rohkaisua. Silloin suorastaan kasvaa sisäisesti, uskaltautuu kurottautumaan eteenpäin, kohti uutta, uskaltaa olla oman elämän eläjä.  

Työvuosien helminä muistan myös sen, kun työhuoneeni taululta löytyi oppilaiden kirjoittamia tekstejä kuten ”Moi Saara! Oot kiva!”  Ja vaikka tiedän, että aina en ole ollut ”kiva” tai sellainen kuin itsekin olisin halunnut olla, tuo oppilaiden armollinen hyväksyntä lämmitti niin paljon, että kun viime viikolla, vuosien jälkeen, näin yhden näistä kirjoittajista kaupassa, heti muistin nuo tekstit. Muistan myös, miten äärettömän ystävälliseltä tuntui löytää koronaeristyksen aikana postilaatikosta ekaluokkalaisen tervehdys kynttilöineen ja kortteineen.

Valitettavasti elämässä voi tulla vastaan muutakin kuin rohkaisua, ja silloinkin täytyy uskaltaa ja silloinkin voi mennä eteenpäin, mutta siitä kirjoittaminen tarvitsisi ihan uuden tekstin. 

Mikään inhimillinen ei voi kuitenkaan koskettaa ja kantaa niin syvästi, kuin se armollinen rakkaus, jota itse Jumala osoittaa. Jeesus on Vapahtaja, joka näkee silloinkin, kun elämä on ihan sumussa tai pimeydessä. Hän pystyy olemaan vierellä silloinkin, kun on ihan lyöty ja rikki revitty. Hän pystyy valaisemaan sen, että kaikki tässä maailmassa on katoavaa. Oikeaa lujuutta on ankkuroitua ikuisen Jumalan totuuksiin.

Sain Jumalan toimintamallista ja huolenpidosta taas niin rohkaisevan viestin joku viikko sitten. Elämässä oli ollut pimeitä ja vaikeita päiviä. Silloin soitti yksi ystävä seurakunnasta ja kertoi, että hänen oli täytynyt rukoilla meidän puolesta, öisinkin. Hän soitti sillä hetkellä, kun tilanteet olivat ratkenneet hyvin. Ja minun sydämeni kiitti: Jumala laittaa omat ystävänsä kantamaan toisia, minuakin, silloin kun on tarvetta. 

Taivaan Jumalalle kaikkein suurin kiitos!

P.S. Open työtehtävät kyllä vielä jatkuvat mutta muualla kuin Vetelissä 😊

maanantai 20. huhtikuuta 2020

Vaarallinen kirja - mutta elämäksi


Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 16.4.2020


Vaarallinen kirja – mutta elämäksi

Olen viimeisen vuoden aikana ollut mukana projektissa, jonka tuloksena julkaistaan kohta kirja kahden suomalaisnaisen elämäntyöstä maailman lasten hyväksi. Olen saanut keskustella näiden ystävieni kanssa tuntikausia ja kuulla koskettavia kertomuksia eri puolilta maailmaa ja lukea asioista, jotka ovat saaneet minulle kyyneleet silmiin. Yksi sellainen on Fatiman tarina.

Ystäväni tapasivat Fatiman Sudanissa ja kuulivat hänen elämänsä tarinan. Nuori elämänjanoinen tyttö luki paljon ja oli jollain messuilla sattunut näkemään kirjan, joka alkoi kiinnostaa häntä. Mutta kun hän kysyi sen hintaa, myyjä oli säikähtänyt nähdessään edessään päänsä peittäneen nuoren naisen ja selitellyt, että kirja maksaisi niin paljon, ettei tytöllä olisi siihen varaa. Fatima oli vastannut, että hänen isänsä oli rikas ja voisi maksaa mitä vain. Lopulta myyjä oli sanonut huikean korkean hinnan, mutta tyttö juoksi kotiinsa ja toi rahat. Myyjä kuitenkin perääntyi ja sanoi kirjan olevan niin vaarallinen, ettei hän voisi myydä sitä.
Kirja oli arabiankielinen Uusi testamentti. Kahden vuoden ajan Fatima yritti löytää sitä kaikista kaupungin kirjakaupoista, mutta turhaan. Eräänä päivänä hän sai kutsun kristittyjen nuorten tapahtumaan. Silloin hän tajusi mahdollisuutensa tulleen ja kysyi, voisiko hän saada Raamatun. Hän sai sen ja luki sitä, ja kirjan sanoma kosketti hänen sisintään. Fatima halusi uskoa Jeesukseen ja avata sydämensä ja koko elämänsä Hänelle, ja nuoren tytön elämä muuttui täysin. Kun ystäväni tapasivat hänet, hän oli valmistautumassa kertomaan oman kansansa lapsille Jeesuksesta, joka oli nyt hänen Vapahtajansa.

Meillä täällä on pääsiäinen ihan tuoreessa muistissa. Monet ovat eläneet syvästi sen sanomaa, jotkut ovat tyytyneet tipuihin ja pääsiäismuniin, ja nyt koristeet säilötään komeroon ja aiheeseen palataan vuoden kuluttua. Olisiko mahdollista, että niin tuttu sanoma Jeesuksesta olisi saattanut jäädä ulkokohtaiseksi uskonnolliseksi traditioksi, jolla juhlistetaan juhla-aikoja? Se jano, jolla Fatima etsi Elämää, ei vapaasta tarjonnasta huolimatta ole kaikkien suomalaisten kohdalla totta.
Pelkät uskonnolliset tavat eivät kuitenkaan ole olleet Jumalan tarkoitus. Jumalan tarjous olisi, että usko Jeesukseen täyttäisi koko elämämme, arjen ja juhlan. Jeesus voi olla enemmän kuin juhlaelementti, Hän voi tulla elämän Vapahtajaksi, anteeksiantajaksi, toivon perustaksi ja myös lujaksi sillaksi yli kuoleman rajan. Kiitän pääsiäisen sanomasta!

lauantai 25. tammikuuta 2020

Luhistus vai toivon nousu?


Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 23.1.2020

Luhistus vai toivon nousu?


Jos olisin taiteilija, maalaisin kuvan. Keskellä aukeaa on maassa mytty. Jos katsottaisiin lähempää, nähtäisiin, että siinä on joku pieneksi käpertyneenä. Lunta tipahtelee taivaalta, ja maassa makaava alkaa hiljalleen peittyä valkoisen harson alle.
Jos voitaisiin nähdä kuvaa edeltävä tilanne, nähtäisiin tuo sama olento katselemassa ympärilleen ahdistuneena: Minne suuntaisi? Mitä yrittäisi? Huutaisiko vai lähtisi rämpimään? Mutta mihin? Monta askelta ei enää jaksaisi. Ja niin se lyyhistyy maahan. Sen mielessä käy, jaksaisiko vielä nousta...

Kun ihminen on toivoton, hän ei näe ulospääsyä eikä ratkaisua, vaikka etsisi joka taholta. Toivottomuus on kuin harmaa peitto, joka peittää kaiken alleen, tai niin sakea sumu, ettei valoakaan näy. Siinä eteneminen on mahdotonta, korkeintaan voi hapuilla.
Kun sielun valtaa toivottomuus, ei ole paljoa liikkumatilaa jäljellä. On lähellä, että sisimmän täyttää kauhu.

Itävaltalainen psykiatri Viktor Frankl näki keskitysleirin hirveyksissä, että jos toivo katosi ihmiseltä, tämä ei enää kestänyt. Toivo oli kuin sidos elämään. Raamatussa on lause, jossa niputetaan usko, toivo ja rakkaus. Muistan, kun nuorena en kyennyt käsittämään, miksi toivo oli tuossa ryhmässä. Uskon tajusin ja rakkaus tuntui tosi hyvältä, mutta mitä tekemistä oli toivolla? Silloin kun oma elämä oli joka suunnalla täynnä toivoa, toivon merkitystä ei vain pystynyt ymmärtämään.
Myöhemmin olen kyllä nähnyt toivottomuutta ja itsekin kulkenut sakeassa sumussa. Kerran Lasse Heikkilän laulusta yksi säe aukeni kuin suuri välähdys: Silloin toivo siivet saa, kun on mihin suunnistaa. Lasse on kyennyt sanoittamaan syvän oivalluksen: kun toivolla on kohde, siitä tulee voima, joka ei jätä sielua tuupertuneena ja käpertyneenä makaamaan ja hautautumaan toivottomuuden peittojen alle.

Raamatun Jumala on aina tarjonnut ihmiselle toivoa, tilanteista riippumatta. Äärimmäiselläkin rajalla, jonne jokainen kerran tulee, Hänellä on valta avata näkymät kirkkaaseen ikuisuuteen, ei suureen tuntemattomaan. Hänellä on tarjota sielun rauha Jeesuksen rakkauden ja armon takia. Ei ole parempaa sielun lääkettä kuin rauha Jumalan kanssa.
Mutta myös tätä elämää varten tarvitaan toivoa, vaikka olosuhteet eivät aina sitä tarjoa. Toinen ihminenkin voi myötäelämisellään tuoda toivoa, hymy ja halaus voi pelastaa päivän. Mutta ratkaisevinta on tämä:
Silloinkin vaikka epätoivon harmaus olisi kuinka raskas, Jumala näkee sen läpi. Hän näkee, vaikkei ääntä kuuluisikaan. Taivaasta ei kivitetä, siksi sinne uskaltaa katseensa kiinnittää. Ja Jumala ei ole passiivinen Jumala vaan aktiivinen ja luova, joka rakkaudessaan kuljettaa omansa kirkastuvaa kohden.

torstai 14. marraskuuta 2019

Maksoi mitä maksoi


Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 14.11. 2019

Maksoi mitä maksoi

Ihan kaikesta ei kannata maksaa mitä tahansa. Ainakaan turhasta ei kannata, puhumattakaan semmoisesta, josta koituu tuhoa.

Tämä ilmaus ”maksoi mitä maksoi” nousi eteen joku päivä sitten, kun saatiin tieto hyvän ystävämme kuolemasta. Kesken lomamatkan, ihan yllättäen, oli tullut lähtö.
Mutta meille kerrottiin koskettava asia siitä, mitä Askon elämässä oli tapahtunut 12-vuotiaana. Kotitausta ei ollut mitenkään kristillinen, mutta hän oli kuitenkin ohjautunut telttakokouksiin ja kuullut sanoman Jumalan rakkaudesta ja tullut uskoon. Uusi elämä oli vallannut nuoren pojan niin suurella ilolla, että hän oli tehnyt sydämessään päätöksen: ”Haluan perille, maksoi mitä maksoi.”
Tästä päätöksestä tuli koko hänen elämäänsä linjaava periaate, ja vain pari viikkoa ennen kuolemaansa hän oli kertonut pitäneensä siitä kiinni joka päivä. Yksi hänen runoistaan heijastaa tätä ykkösasiaa:
Vain yksi lopulta on tärkeää.
Se, kehen uskoo,
mihin matkustaa
kun laiturista köydet irtoaa.

Mutta mitä oikeastaan maksaa päästä taivaaseen ja mitä itse kukin olisi halukas siitä maksamaan?

Miljoonaomaisuudella ei päästä taivaaseen eikä sieltä jäädä ulos siksi, että on köyhä. Hyvä luonnekaan ei avaa niitä portteja eikä se, että on niin mukava kaveri, eikä taivasta sulje ihmisen luonteen viat. Taivaaseen on yksi mahdollisuus päästä: Jeesuksen kanssa. Jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi ja uskot sydämessäsi, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt, niin sinä pelastut, sillä sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan. (Room. 10:9,10) Ihan ilmaiseksi, ilman rahaa, ilman omia onnistuneita suorituksia.

Miten sitten joku sanoo, että maksoi mitä maksoi? Kun se ei kerran maksa?

Voi se maksaakin. Tänäänkin monin paikoin kristittyjä vainotaan ja kidutetaan – usko maksaa silloin koko ajallisen elämän. Usko voi maksaa myös sen, että joutuu vastakkain yleisen mielipiteen kanssa. Usko maksaa myös sen, että on yhä uudestaan suostuttava näkemään oma vajavuus ja suostuttava mielenmuutokseen. Ja käänteisesti: Jollekin voi omista mielipiteistä ja haluista kiinni pitäminen olla itselle niin kallis asia, että ei voi nöyrtyä Jumalan etsimiseen. Ja jollekin voi kaiken maailman turhuus ja (kuviteltu) maine olla niin arvokasta, että Jumalakin joutuu jäämään kakkoseksi.

Mutta se, joka tulee syntisenä Jeesuksen luokse, löytää armon ja suuren avun ja huomaa, että kaikki muu onkin sekundaa sen rinnalla, että saa olla kaikkivaltiaan perheväkeä. Ja silloin on kurssi taivaaseen!

torstai 20. kesäkuuta 2019

Rukousvastaus 9000 kilometrin päästä


Julkaistu hieman lyhennettynä Perhonjokilaakso-lehdessä 20.6.2019


Rukousvastaus 9000 kilometrin päästä


Kokoonnumme täällä Vetelissä lähes viikoitain Wanhan Holvin rukouskahvilaan. Viime viikolla kahvilassa oli mukana Japanissa 18 vuotta lähettiparina olleet lapualaiset Sami ja Hannele. Heitä oli pyydetty kertomaan, mitä kokemuksia heillä oli esirukouksen voimasta. Samin kertomusta ei voinut kuunnella kuivin silmin.

Etelä-Japanissa asui kristitty nainen, suuri harvinaisuus sillä seudulla. Hänellä oli miniä, jolle hän halusi kertoa löytämästään uskosta. Miniä kuitenkin torjui anoppinsa puheet kohteliaasti mutta päättäväisesti. Anoppi lakkasi puhumasta uskosta mutta alkoi rukoilla. Oman avuttomuutensa tuntiessaan hän alkoi lisäksi rukoilla, että Jumala lähettäisi lähetyssaarnaajan, joka voisi neuvoa hänen miniälleen tien Jeesuksen luokse. Hän ei tuntenut yhtään lähetyssaarnaajaa eikä tiennyt, missä sellaisia olisi, mutta hän rukoili. Ja sitä enemmän hän rukoili, kun miniä sairastui rajusti etenevään haimasyöpään.

Näihin aikoihin Sami ja Hannele olivat Suomessa. Näytti kyseenalaiselta, pääsisivätkö he enää lähtemään Japaniin, sillä varoja heidän lähettämisekseen ei nyt ollut tarpeeksi. Monien mutkien jälkeen lähtö kuitenkin mahdollistui, ja heidän työalueekseen tuli moderni Tokio.
Työ oli innostavaa ja tuloksellista. Yllättäen työlle Tokiossa alkoi kuitenkin tulla esteitä, ja heidän oli vastentahtoisesti – siltä heistä tuntui – lähdettävä eteläiseen Japaniin. Päivää ennen kuin kohtalokas tsunami ruhjoi Japania ja maanjäristys tuhosi teitä, Samin ja Hannelen muuttokuorma lähti etelään.

Eräänä päivänä uudessa kaupungissa Sami näki ravintolassa naisen laittavan kätensä ristiin. Sami kiinnostui kovasti – kristitty nainen vai kädet sattumalta ristissä? Hän nousi pöydästään ja meni naisen luo, tervehti kohteliaasti ja sanoi olevansa lähetyssaarnaaja. Nainen ei kuitenkaan tuntunut kiinnostuvan Samin tapaamisesta, joten ilmeisesti kyse oli sattumasta.
Mutta seuraavana päivänä seurakunnan toimistoon soitettiin. Ravintolan nainen oli alkanut jäljittää lähetyssaarnaajaa ja päätyi 40 000 asukkaan kaupungissa ihan oikeaan paikkaan. Hän jätti Samille kiireellisen tapaamispyynnön.
Tämä oli se sama nainen, joka oli hartaasti rukoillut lähetyssaarnaajan tulemista. Tapaaminen ravintolassa oli vain ollut niin yllättävä, että vasta Samin lähdettyä nainen tajusi kohdanneensa rukousvastauksensa. Tajuttuaan, miten järisyttävän ison rukousvastauksen hän oli saanut, hän kiirehti sairaalaan. Siellä hän kertoi sairaalle miniälleen, miten hän oli hartaasti rukoillut lähetyssaarnaajan tuloa, ja nyt oli vastaus tullut!  Anoppi kysyi, saisiko lähetyssaarnaaja tulla sairaalaan.
­ – Jos on tuollainen Jumala, joka noin vastaa rukouksiin, minä haluan!
Sami lähti mahdollisimman pian sairaalaan ja tapasi väsyneen nuoren äidin.
­ – Minä olen iankaikkisen valtakunnan suurlähettiläs ja olen tullut tarjoamaan sen valtakunnan iankaikkista kansalaisuutta, aloitti Sami. – Tämä on ihan ilmainen tarjous. Sopiiko tämä tarjous teille?
Vuoteesta kuului myöntävä vastaus.

Kahden viikon ajan Sami vieraili sairaalassa, ja joka kerran nuori japanitar kuuli lisää Vapahtajasta ja Jumalan suuresta rakkaudesta ja pelastuksesta. Näiden kahden viikon kuluttua nuori äiti muutti ikuisuuteen. Mutta oli ehtinyt kuulla Jeesuksesta ja syntien anteeksisaamisesta ja iankaikkisesta elämästä, ja hän lähti rauha sydämessä Kotiin.

Jumalalla oli varaa lähettää rukousvastaus 9000 kilometrin päästä, sillä Hän on Rakkaus. Yksikin ihminen on Hänelle korvaamattoman kallis. Myös täällä.

Saara Tikkakoski

torstai 11. huhtikuuta 2019

Tästä kiitän


Julkaistu Perhonjokilaakso-lehdessä 11.4.2019


Tästä kiitän


Yksi viime kuun uutiskuva on painunut syvälle mieleeni. Siinä hymyilee kaunis nuori nainen. Kuva melkein pakotti minut kulkemaan ajatuksissani tämän norjattaren mukana. Hän oli pakannut laukkunsa, sanonut iloiset heipat ja noussut koneeseen. Turvavyöt olivat kiinni ja kone alkoi nousta. Olo oli rentoutunut. Sitten yhtäkkiä kaikki tajuavat että nyt on hätä. Hurja syöksy alas, elämän filmit kiitävät mielessä, huulilta purkautuu hätäinen huuto, ja lupaavana koettu elämä on lopussa.
Tähän etiopialaisen koneen murskautumiseen päättyi nuoren norjattaren ja 156 muun matka peruuttamattomasti. Minä olen kulkenut tuon kuvan kanssa monta ajatusmatkaa...  

Tuntuu, että mieleen tunkeutuvia kysymyksiä ei voi väistää. Voisiko sama tapahtua minulle? Voisi. Voisiko elämään tulla jotain rajua, joka ei ole ollut toivelistalla? Voisi. Voisiko totuttuihin elämänkuvioihin tulla kutsumattomia muutoksia? Voisi ja on tullutkin.

Ja jokaiselle tulee kerran se viimeinen pysähdys. Matkalla voi tulla välistoppeja, jotka mullistavat arkea ja tunteita kuin hyökyaallot. Mutta vaikka elämä lipuisi kuinka tasaisesti eteenpäin, peruuttamaton pysähdys on tulossa – se hetki kun vuosilla ja sekunneilla mitattava elämä on lopussa. Se on faktaa, vaikka me ihmiset väistelemme niin luonnikkaasti näitä ajatuksia elämän juoksuvauhdissa.

Mistä löytyy toivo elämään silloin, kun kaikki hajoaa, kyseli yksi mies minulta kerran. Siihen voi helposti vastata jotain silloin, kun elämä sujuu mukavasti ja ollaan kuin suojavyöhykkeellä. Mutta entä silloin, kun jokainen hetki on tuskaa ja eletään vaikeuksien keskellä niin syvästi, että tunnetaan elämän rakenteiden hajoavan? Mitä silloin uskaltaa sanoa?

Minulla on yksi sana, jonka olen uskaltanut sanoa silloinkin, kun erimerkkiset tsunamit raivoavat. Sen on voinut sanoa silloin, kun voimat on loppuneet tai kun elämä on täynnä kyyneleitä. Sen on voinut kuiskata silloin, kun kukaan ei ole kuulemassa. Sen voi sanoa, vaikka ei olisi vastauksia, vain liian paljon kysymyksiä. Tiedän, että sen ovat miljoonat sanoneet silloinkin, kun aika on loppumassa.
Tässä sanassa on voimaa siksi, että kyse on Persoonasta, jonka nimi on myös Ihmeellinen Neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhanruhtinas (Jes. 9). Hän on osoittanut olevansa näiden nimien arvoinen.
Jeesus!
Minunkin voimanimeni. Tästä kiitän!

Saara Tikkakoski

P.S. Minulla on toinenkin nimi, josta kiitän. Se ei avaa taivasta mutta on suuri lahja maan päällä. Kun tänään on 38. hääpäivämme, annan kiitosruusun Arille J